Arkistonumero
2932
Luokka
Puheet
Puhuja
Eduskunnan puhemies Eero Heinäluoma
Lähde
Alkuperäinen kieli
suomi
Päiväys
4.8.2013

Eduskunnan puhemies eero Heinäluoma: juhlapuhe Oma kieli 150 vuotta – juhlatilaisuudessa Hämeenlinnan Verkatehtaalla 4.8. 2013 klo 14.00

(MUUTOKSET MAHDOLLISIA)

Hyvät juhlavieraat,

Kiitän heti aluksi Etelä-Suomen aluehallintovirastoa, Hämeenlinnan kaupunkia ja Hattulan kuntaa saamastani kutsusta tähän tärkeään tilaisuuteen. Aikomukseni on nyt puhua teille suomen kielen merkityksestä erityisesti kansanedustajan näkökulmasta.

”Suomen kieli on minulle ikkuna ja talo. Minä asun tässä kielessä. Se on minun ihoni.” Näillä sanoilla Pentti Saarikoski kuvasi suomen kielen merkitystä. Ilman äidinkieltä ihminen on koditon ja yksinäinen, vailla turvaa ja yhteyttä toisiin ihmisiin. Äidinkieli on yhtä elimellinen osa jokaisen identiteettiä ja persoonaa kuin iho on osa ihmistä.

Suomen kieli sitoo meidät suomalaiset historiaamme, maahamme ja toisiimme. Kielemme on kehittynyt tuhansien vuosien kuluessa, jokaisen täällä eläneen suomalaisen käytössä. Vanhimmat suomenkieliset sanat ovat uralilaiselta ajalta, jolloin varhaissuomalaiset elivät heimona Ural -vuoriston katveessa. Jo tuhansia vuosia sitten käytettiin sellaisia sanoja kuin ”soutaa”, ”lumi” tai ”nuoli.” Näillä sanoilla varhaiset esivanhempamme kuvasivat sitä maailmaa, jossa elivät. Monet ensimmäisistä suomenkielen sanoista kuvaavat luontoa, metsästystä ja kalastusta.

Kielen kehitystä seuraamalla voimmekin todistaa, kuinka yhteiskuntamme on muuttunut. Vuoden 1863 kieliasetuksen antaminen edellytti sitä, että kansalaiset pystyivät kirjoittamaan ja puhumaan suomeksi yhteiskunnallisista asioista. Kansallisen heräämisen myötä maamme sivistyneistö pyrki 1800 – luvulla tietoisesti kehittämään suomenkielistä yhteiskunnallista sanastoa. Näistä kielemme kehittäjistä merkittävin oli Elias Lönnrot, joka loi suomalaisten käyttöön mm. sellaiset sanat kuin ”kansallisuus”, ”kunta” ja ”tasavalta.”

Toinen merkittävä suomen kielen kehittäjä oli Hattulasta kotoisin ollut Jaakko Juteini, jonka elämästä kertovan elokuvan näemme tämän tilaisuuden lopuksi. Hänen keksimistään suomen kielen sanoista kuuluisin lienee sana ”kirjapaino.” Kieli ei tietenkään kehity pelkästään yksittäisten ihmisten innovaatioina. Suomen kielen sanasto kertoo myös siitä,
kuinka suomalaiset ovat olleet tekemisissä muiden kansojen kanssa. Ruotsin lisäksi kielessämme on paljon lainasanoja indoeurooppalaisista, germaanisista ja slaavilaisista kielistä.

Viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut yhteiskunnan kansainvälistyminen on tarkoittanut erityisesti englanninkielisten lainasanojen lisääntymistä. Nykysuomessa kielemme ei kuitenkaan saa vaikutteita ainoastaan englannista vaan esimerkiksi myös somaliasta. Itä-Helsingin nuorisoslangissa on tyypillistä puhua mm. Vallah (ista), joka somaliankielessä tarkoittaa vannomista. Muualta tulleet vaikutteet näkyvät myös eduskuntakielessä. Me kansanedustajat kokoonnumme parlamentissa, liikumme paternosterilla, seuraamme mediaa, käytämme tablettia ja syömme kebabia. Eräs itselleni tärkeimmistä suomen kielen lainasanoista on tietenkin ”politiikka.” Kuten tiedämme, politiikka sanana on johdettu klassisen kreikan kielen sanasta ”polis.” Alun perin tämä sana tarkoitti kaupunkitasavaltaa. Suomessa politiikasta alettiin laajemmin puhua vasta 1920 –luvulla, sitä ennen poliittiseen toimintaan saatettiin viitata vaikkapa sellaisella sanalla kuin ”waltio-wiisastelu.”

Joskus tulee mieleen, olemmeko me suomalaiset liiankin alttiita lainaamaan muilta ja käyttämään esimerkiksi englanninkielisiä termejä. Tyrvään Sanomat järjesti takavuosina kilpailun, jossa lukijoita pyydettiin ehdottamaan suomenkielistä vastinetta politiikka – sanalle. Mm. seuraavia ehdotuksia saatiin politiikan suomentamiseksi:
Kihotiikka. Puurtotyö. Vallinta. Viisailu.
Kilpailun tulokset ovat loistava esimerkki ihmisen mielikuvituksen voimasta ja suomen kielen rikkaudesta.
Poliittisen toiminnan eri piirteet tulevat erinomaisesti esille sellaisissa ehdotetuissa sanoissa kuin ”aatteenajo, ”keinoilu” ja ”ovelointi.” Politiikka on sanojen hallitsemista. Tämä Erno Paasilinnalta peräisin oleva ajatus on usein mielessäni kun seuraan kansanedustajien keskustelua täysistunnoissa. Puhemiehen tehtävänä on valvoa, että kansanedustajat noudattavat täysistunnossa parlamentaarista puhetapaa. Maamme perustuslain mukaan ”kansanedustajan tulee esiintyä vakaasti ja arvokkaasti sekä loukkaamatta toista henkilöä.”
Parlamentaariset perinteet, yhteiset sopimukset ja puhemiesneuvoston päätökset auttavat puhemiestä arvioimaan kansanedustajien käyttäytymistä ja puhumista. Voitte kuitenkin uskoa, kuinka vaikeata on arvioida, loukkaavatko tietyt sanat toista henkilöä ja esiintyykö kansanedustaja vastoin perustuslain ohjetta.. Eduskunnan pitkäaikainen puhemies K-.A. Fagerholm antoi kansanedustajille aikoinaan ohjeen, että koskaan ei saa sanoa toista kansanedustajaa valehtelijaksi. Luvallista on kuitenkin sanoa, että toinen edustaja ”on totuuden kanssa hieman nirso.”

Tämä esimerkki kertoo oivallisesti, kuinka vaikea on erottaa arvokasta puhetta arvottomasta. Mitä enemmän kansanedustaja tuntee sanojen merkityksiä ja vivahteita, sitä paremmin ja vapaammin hän voi toimia eduskunnassa. Taitava argumentoija löytää kiertoilmauksia ja synonyymeja, joita käyttämällä täysistunnossa voi ilmaista oikeastaan melkein mitä tahansa. Kansanedustaja joutuu kyllä vastaamaan sanoistaan viimeistään seuraavissa vaaleissa.

Yhteiskunnan normit tietysti vaikuttavat siihen, millaista kielenkäyttöä eduskunnassa pidetään sopivana. Yhteiskunnan individualisoituminen on esimerkiksi viimeisten vuosikymmenten aikana johtanut siihen, että kansanedustajan persoonaa pyritään aikaisempaa tarkemmin suojelemaan loukkauksilta. Aiemmin kansanedustajat saattoivat
sanoa hyvinkin loukkaavasti toistensa persoonallisuuden piirteitä tai jopa ulkomuodosta. Urho Kekkonen kuuli paljon kaljustaan, Tuure Junnila nenästään. Nyt tällaista puhetta ei katsota sopivaksi.Yhteiskunnallisten arvojen muutos on kuitenkin johtanut myös siihen, että nykyisin eräitä ilmauksia voidaan käyttää aikaisempaa vapaammin. Lainsäädäntötyön mitätöinti tai väheksyntä oli ennen sopimatonta, eivätkä kansanedustajat saaneet sanoa työtään ”lakitehtailuksi” tai ”mitättömäksi näpertelyksi.” Nykykansanedustajat sen
sijaan saavat puhua hyvinkin kriittisin ja terävin ilmauksin kansanedustajan työstä tai lainsäädännöstä.

Joskus yksittäiset sanat saattavat saada eduskunnassa suuren poliittisen merkityksen. Meidän poliittinen historiamme tuntee esimerkiksi tapauksen, jossa hallitus oli kaatua yhteen sanaan. Tämä sana oli hyvin yksinkertainen ja viaton ajanmääre: ”edelleen.” Vuonna 1933 maatamme hallitsi Kivimäen vähemmistöhallitus. Tämä hallitus koostui ammattiministerien lisäksi maalaisliiton, edistyspuolueen ja RKP:n edustajista. Sosialidemokraatit tai kokoomus tukivat hallitusta hieman tilanteesta riippuen. Välikysymyskeskustelussa maalaisliitto aikoi esittää seuraavan sisältöisen ponsiehdotuksen: ”Eduskunta kehottaa hallitusta edelleen toimimaan niin, että niin hyvin valtion välittömässä valvonnassa kuin valtion omistamien osakeyhtiöiden suorittamissa töissä maksetaan kohtuulliset palkat.” Sosialidemokraatit ilmoittivat vetävänsä tuen pois hallitukselta, ellei ”edelleen” sanaa poistettaisi. Tämä olisi johtanut hallituksen kaatumiseen. Lopulta sana poistettiin ja hallitus sai myös sosialidemokraattien tuen.

Yksi oikeaan aikaan sanottu sana voikin muuttaa koko historian kulun. Vuonna 1937 hallituksen muodostaja Aimo Cajander lähetti useille puolueille kysymyksen, ovatko ne valmiit muodostamaan hallituksen. Sosialidemokraattien eduskuntaryhmä vastasi tiedusteluun ainoastaan yhdellä sanalla: ”kyllä.” Tästä sanasta alkoi punamultayhteistyö,
joka ohjasi Suomea monta vuosikymmentä.

Ranskalainen sosiologi Pierre Bourdieu on pohtinut sanojen poliittista valtaa. Hänen mukaansa eniten poliittista valtaa on sillä, jonka kuvaus todellisuudesta on saanut hegemonisen aseman. On suuri poliittinen merkitys sillä, kuvataanko esimerkiksi luonto materiaaliseksi raaka-aineeksi vai moraaliseksi itseisarvoksi. Kumpi näistä
sanallisista kuvauksista saa poliittisessa keskustelussa vallitsevan aseman, vaikuttaa lopulta siihen, millaista ympäristöpolitiikkaa tahdotaan harjoittaa. Sanat muuttuvatkin politiikassa lopulta teoiksi. Sanat siis vaikuttavat. Tämä on hyvin helppo unohtaa. Meillä on taipumusta ajatella, että politiikka on turhaa puhumista ja sillä ei ole mitään merkitystä, mitä kansanedustajat sanovat. Haluaisin kuitenkin kyseenalaistaa tämän tulkinnan. Tämä maa nimittäin on eheytetty sanoilla, puheella. Vuoden 1918 kansalaissodan jälkeen maamme oli täysin jakautunut kahtia: voittajiin ja häviäjiin. Kun eduskunnassa keskusteltiin aluksi kansalaissotaan liittyvistä asioista, kansanedustajien näkemykset erosivat toisistaan jyrkästi. Yhteistä kieltä ei ollut. Vähitellen eri puolueista kuitenkin alkoi löytyä kansanedustajia, jotka saivat puheillaan jyrkimmätkin kansanedustajat ymmärtämään vastapuoltaan.Suomalaisen yhteiskunnan jälleenrakennus alkoi vasta ahkeran puhumisen jälkeen. Vasta sanat loivat yhteisen ymmärryksen.

Olen ylpeä siitä, että saan tässä tilaisuudessa edustaa eduskuntaa. Nimittäin myös eduskunta on vaikuttanut suomen kielen kehitykseen. Kansanedustajat ovat vaikuttaneet erityisesti lakikieleemme, joka itsenäisyytemme alkuvuosikymmeninä ei ollut vakiintunutta. 1920 – luvulla kansanedustajana toiminut professori Julius Ailio sanoi, että
”eduskunnan pitää lakikielen kehityksessä käydä etunenässä, ottaa huomioon kielentutkimuksen tulokset ja koettaa päästä vakiinnuttamaan meidän virallista kirjoitustyyliämme ja kehittää sitä edelleen.”

Poliittinen valtakamppailu eri valtioinstituutioiden välillä heijastui myös kieleen. Eri valtioelinten kieliasusta käytiin kovaa kamppailua koko 1920 – luku. Hallitus tahtoi korostaa omaa asemaansa kirjoittamalla esityksiinsä ”Hallitus” -sanan aina isolla kirjaimella. Eduskunnan valiokunnat puolestaan kirjoittivat ”hallituksen” aina pienellä kirjaimella. Lopulta eduskunnan omaksuma käytäntö voitti, kuten meidän poliittisen järjestelmän henkeen kuuluukin. Oikeusjärjestelmämme kannalta ongelmallista oli myös se, että suomen ja ruotsinkielinen lakikieli oli usein erilaista. Kansanedustajat kiinnittivät toistuvasti huomiota siihen, että ruotsinkielinen lakikieli oli huomattavasti kohteliaampaa kuin suomenkielinen. Ruotsinkielisissä säädöksissä käytettiin paljon erilaisia kohteliaisuusmuotoja, jotka puuttuivat suomen kielestä. Ruotsinkielisissä lakiteksteissä kansalaisia kehotettiin ja suostuteltiin, suomen kielessä komennettiin ja käskettiin. Nykyisessä lakikielessä tämänkaltaista eroa ei enää ole. Kielilainsäädännön lisäksi eduskunta on vaikuttanut myös muutoin kielemme kehitykseen. Suomen kielen laajin ja tärkein opaskirja ja selitysteos oli pitkään Nykysuomen sanakirja. Tämä teos sai alkunsa, kun eduskunta hyväksyi vuonna 1927 aloitteen ”suomen kirja- ja sivistyskielen kantasanakirjan aikaansaamiseksi”. Aloitteen tekemiseen vaikuttivat lainsäädäntötyössä havaitut vaikeudet. Sanakirjaa tarvittiin, koska lakitekstien selkeyttä ja täsmällisyyttä oli vaikea valvoa.

Suomen kielen historia on myös suomenkielisen kirjallisuuden historiaa. Vuoden 1863 kieliasetuksesta kesti seitsemän vuotta, kunnes ensimmäinen suomenkielinen romaani julkaistiin. Kuten tiedämme, tämä kirja oli Aleksis Kiven Seitsemän veljestä. Suomalaisen kulttuurin jatkuvuudesta ja suomen kielen pysyvyydestä kertoo jotakin se, että me kansanedustajat yhä edelleen siteeraamme Seitsemää veljestä. Tämän kesän viimeisessä täysistunnossakin kyseltiin, pitääkö suomalaisten valita Impivaara vai eurooppalaiset poskisuudelmat.

Jos sanat voivat muuttaa maata, niin kirjat voivat muuttaa ihmistä. Olin kaksitoistavuotias, kun luin ensimmäisen kerran Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla. Tässä kirjassa kerrottu tarina torppariyhteiskunnasta ja sen epäkohdista todella kosketti ja muutti ajatteluani. Huomasin kuinka tärkeätä yhteiskunnassa on se, että työntekijät saavat myös oman osuutensa työn tuotoksista. Tämä ajatus on ohjannut minua siitä lähtien kun luin Linnan kirjan.

Kirjallisuuden lukeminen on kansanedustajille tärkeätä. Tämä myös näkyy eduskunnassa. Aiemmin eduskunnalla oli suuri päätösvalta sen suhteen, millaista kirjallisuutta käännettiin suomeksi. Suomenkielisen kirjallisuuden kääntämistä varten perustettu rahasto toimi nimittäin eduskunnan valvonnassa. Sivistysvaliokunnassa oli erillinen kirjallisuusjaosto, joka teki päätöksiä, mitä vieraskielisiä kirjoja käännetään suomeksi. Nykyisin tällaista tehtävää ei enää ole, mutta eduskunnassa edelleen arvostetaan kirjallista sivistystä.

Kansainvälisestikin arvioiden eduskunnan puhekulttuuri on poikkeuksellisen kirjallista. Esimerkiksi Iso-Britannian parlamentissa on yleistä, että kansanedustajat viittaavat puheissaan televisio-ohjelmiin. Meidän kansanedustajamme sen sijaan viittaavat enimmäkseen kirjoihin.

Lukeminen inhimillistää ihmistä, myös kansanedustajia. Lukemalla kaunokirjallisuutta kansanedustajat oppivat arvoista ja etiikasta, ihmisenä olemisesta sekä sanojen ja tunteiden merkityksestä. Ehkä he oppivat ymmärtämään myös niitä jännitteitä, joita saattaa olla oikeudenmukaisuuden, lainsäädännön ja tuomiovallan välillä. Täällä Pohjantähden alla on täynnä esimerkkejä näistä jännitteistä. Kun Laurilan perhe häädettiin kodistaan suunsoiton perusteella, päätöksen tehnyt tuomari tunsi tehneensä vääryyttä, vaikka toimi lain mukaisesti. Kun Janne Kivivuori muilutettiin, hän hävisi oikeudessa juttunsa. Tuomari olisi voinut toimia oikein ja antaa langettavan tuomion, mutta painostuksen tähden ei uskaltanut näin tehdä.

Jaakko Juteini on sanonut, että ”kieli on valistuksen soihtu.” Tämä kaunis ajatus saattaa kuitenkin olla liian optimistinen. Tähän johtopäätökseen olen tullut, kun olen seurannut sitä kriittistä keskustelua, jota viime aikoina on käyty toisesta kansalliskielestämme ruotsista. Kielen avulla toki luomme yhteyden maailmaan ja muihin ihmisiin.

Kieli voi kuitenkin myös karkottaa, poissulkea ja vääristää. Eduskunnassa on kokemusta myös siitä, kuinka ihmisten välinen yhteys on katkennut kielen tähden. 1930 – luvulla tapahtui usein niin, että ns. aitosuomalaiset kansanedustajat poistuivat mielenosoituksellisesti täysistunnosta, jos siellä puhuttiin ruotsia. Toivottavasti emme enää koskaan kohtaa tällaisia tilanteita.

Puheeni aluksi siteerasin Pentti Saarikosken ajatusta kielestä, joka on talo ja ikkuna maailmaan. Meidän tehtävämme on rakentaa sellainen talo, jossa on monta huonetta niin suomen- kuin ruotsinkielisille, muista kielistä puhumattakaan.

Kiitos!

Tämä puhe on tulostettu Ulkopoliittisen instituutin ylläpitämästä EILEN-arkistosta.

Suositeltava viittaustapa:
Eero Heinäluoma: Eduskunnan puhemies eero Heinäluoma: juhlapuhe Oma kieli 150 vuotta – juhlatilaisuudessa Hämeenlinnan Verkatehtaalla 4.8. 2013 klo 14.00, 4.8.2013, http://www.eilen.fi/fi/2932/ (23.4.2019)

Tulosta sivu Lisää kirjanmerkki