Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Puolustusministeri Elisabeth Rehnin puhe Rauman, Uudenkaupungin ja Vakka-Suomen väestönsuojeluyhdistysten järjestämillä väestönsuojelupäivillä 23.11.1992 klo 17.00 Laitilassa

Arvoisat kuulijat!

Olen ilonen siitä, että minulle on suotu mahdollisuus
esittää muutamia näkökohtia väestönsuojelusta,
toiminnasta joka ei tosin kuulu johtamani
hallinnonhaaran toimialaan, mutta jonka tavoitteet
ovat puolustushallinnon tavoitteiden kanssa
yhteneväiset: Kansan elinmahdollisuuksien
turvaaminen poikkeusolojen aikana.
Tällä hetkellä pohditaan parhaillaan työryhmässä
varusmieskoulutuksen uudistamista. Eräs johtava
ajatus uudistustyössä on ollut pyrkimys parantaa
puolustusvoimien valmiuksia muiden viranomaisten
avustamiseen. Tämä työ saattaa poikia myös
parantuvia mahdollisuuksia pealastushallinnon työn
tukemiseen. Palaan tähän kysymykseen myöhemmin
esityksessäni.

Väestönsuojeluhan on humanitaarista toimintaa
elämän ja elinmahdollisuuksien turvaamiseksi -
määritelmä, joka anta oikeutuksen ja perustan
väestönsuojelulle.
Väestönsuojelun alkutaival Suomessa liittyy
nuoren tasavallan yhteiskunnan järjestäytymiseen ja
puolustusvoimien organisaation rakentamiseen. I
Maailmansodan loopuvaiheen tapahtumista vedettiin
se, varsin oikeaksi osoittautunut, johtopäätös,
että sodankäynti oli muuttumassa luonteeltaan
täysin erilaiseksi. Ilma-aseen kehityksen myötä
sodankäynti oli muuttumassa yhä totaalisemmaksi,
vetäen mukaansa siviiliväestöä kaukanakin
rintamalinjojen takana.

Puoustusministeriön aloitteesta Valtioneuvosto
asetti vuonna 1924 komitean selvittämään
puolustuslaitoksen kaasusuojelun järjestelyjä ja
taistelukaasukysymystä yleensä. Komitean
puheenjohtajana toimi kemian teollisuuden ja kemian
tutkimuksen voimahahmo Gustav Komppa, joka oli yksi
aloitteentekijöistä syksyllä 1927, kun jouikko
huolestuneita Suomalaisten Kemistien Seuran
jäseniä perusti Suomen Kaasusuojeluyhdistyksen.
Näin oli vapaaehtoisen väestönsuojelun siemen
maassamme kylvetty. Ennen seuraavia sotia
toiminta eteni Kaasupuolustus-yhdistyksen sittemmin
vuodesta 1930 Suomen Kaasusuojeluyhdistyksen
vetämänä. Yhdistyksen johto oli voimakkaasti
sidoksissa sotaväkeen ja toiminnassa oli läpitunkeva
sotilaallinen leima. Paikallisyhdistyksiä
alkoi syntyä ripeästi, ensin suurempiin
kaupunkeihin ja sitten myös maaseudulle.
Yhteistoimintakenttä laajeni paikkakunnittain Punaiseen
Ristiin, palokuntiin, Suojeluskuntiin, Lotta Svärd-
järjestöön, partioliikkeeseen, Suomen
Ilmapuolustusjärjestöön ja moniin muihin.
Eräs merkittävä uudistus tapahtui, kun
puolustusvoimat otti käyttöön aluejärjestöorganisaation ja
sotilaspiirien esikunnat saivat tehtäväkseen myös
väestönsuojelun suunnittelun ja johtamisen
alueillaan. Sana "väestönsuojelu" otettiin käyttöön
huhtikuussa 1933 Liikekannalepano-ohjesäännön
tätä koskevassa luvussa.

Näihin aikoighin järjestäytyi myös Uudenkaupungin
ja Rauman väestönsuojeluväki: vss-lautakuntien
ensimmäiset puheenjohtajat olivat Uudessakaupungissa
konsuli J Penttilä ja Raumalla johtaja
Heikki Viikki.

Toiminta oli painopisteisesti valistusta, jossain
määrin myös suojatilojen kartoitusta ja ohjeistamista
sekä välinehankintoja. Kotimainen kaasunaamari
oli tullut markkinoille 1930. Järjestettiin
suojelutoimintanäytöksiä, kalustonäyttelyjä sekä
kiinteitä että liikkuvia, jaettiin kirjallista
ohjemateriaalia ja pidettiin harjoituksia yhdessä
suojeluskuntien kanssa. 1930-luvun alkupuolella
joulukuun ensimmäinen viikko oli usein suojeluviikko,
johon näytös- ja valistustoiminta keskitettiin.

Suuriakin harjoituksia järjestettiin:
Helsingissä, Viipurissa ja Savon Sotilasläänissä
(Mikkelistä Kuopioon), johon osallistui yli 3 000
henkilöä. Näyttelyt ja näytökset keräsivät
kymmeniätuhansia katsojia.
Talvisodan kynnyksellä, 15.11.1939, vahvistettiin
uusi Väestönsuojelulaki. Valmistelut olivat
puutteelliset, mutta tärkeiden suojien rakentaminen
edistyi nopeasti. Suomen Kaasusuojeluyhdistys
muuttui lain myötä Suomen Väestönsuojelujärjestöksi.

Sotien aikana voitiin todeta, että vuosikymmenen
jatkunut valistustoiminta oli tuottanut tulosta.
Kansalaisilla oli hyvät valmiudet väestönsuojelun
alalla, tottumusta johdettuun toimintaan ja
varautumiseen omassa elinpiirissä ja ennen kaikkea
yhteishenkeä ja vastuuntuntoa lähimmäisistä.

Moskovan välirauha jäädytti väestönsuojelun
alhaiselle tasolle. Vuonna 1949 Valtioneuvoston
asettama komitea laati suunnitelman toiminnan
uudelleenjärjestämiseksi. Päästiin siihen, että
Sisäasiainministeriö määräsi kunnat laatimaan
väestönsuojelujärjestyksen ja antoi ohjeet
suunnitelmien täytäntöönpanosta. Äärivasemmiston
aikaansaaman poliittisen painostuksen johdosta
määräykset peruutettiin kuitenkin vuonna 1951.
Toimintaa pidettiin YYA-sopimuksen vastaisena.
Vuonna 1959 annettiin uusi Väestönsuojelulaki,
jonka nojalla toiminta jälleen käynnistyi ja se
myös irroitettiin sotilaallisesta toiminnasta ja
se sai nykyisen kansainvälisillä sopimuksilla
suojatun ja arvostetun asemansa. Voimavarat
keskitettiin vuonna 1975, jolloin palo- ja
pelastustoimi, pelastuspalvelu ja väestönsuojelu
yhdistettiin pelastushallinnon alalle. Operatiivisesti
vastuun kantaa siis yhteiskunta, mutta kansalaisia
lähellä on edellen joukko eri sektoreilla
toimivia vapaaehtoisjärjestöjä.
Puolustusvoimien rajapinta pelastustoimintaan on,
ainakin toistaiseksi, ohut, joskin selkeä.
Sotaväki ei sekaannu "ammattipelastajien"
varsinaiseen toimintaan, vaan on valmistautunut avusta
vaan ja tukevaan toimintaan. Virka-avun anto
erilaisissa onnettomuustapauksissa on
rutiininomaista. Periaatteena on, ja pitääkin tietysti olla,
että henkilöä ei lähetetä tehtävään, johon häntä
ei ole koulutettu.

Varusmieskoulutuksen uudistamista pohditaan
parhaillaan työryhmässä. Puuttumatta työryhmän
keskeneräisen työn yksityiskohtiin sen tarkemmin,
totean, että tavoitteena on tutkia tarvetta
muuttaa varusmiekoulutusta siten, että se paremmin
vastaisi tämän päivän vaatimuksia. Tähän liittyen
on keskusteltu myös pelastustoimintaan liittyvän
koulutuksen lisäämisestä. Koulutuksen tehostaminen
mahdollistaisi puolustusvoimien nykyistä
aktiivisemman käytön pelastushallinnon tehtäviin.
Totean varmuuden vuoksi kuitenkin, että tarkoitus
ei ole palata järjestelmään jossa puolustushallinto
johtaa pelastustoimintaa tai väestönsuojelua.
Tarkoitus on mahdollistaa yhteiskunnan
voimavarojen, joita tietysti myös puolustusvoimat
edustaa, entistä tarkoituksenmukaisemman käytön
kaikiin poikkeusolojen aikana tarvittaviin
tehtäviin.

Jos puolustusvoimat tulevaisuudessa entistä
tiiviimmin osallistuu pelastustoimintaan merkitsee
se todennäköisesti myös alan vapaaehtoisjärjestöjen
toiminnan vilkastumista. Jos henkilöt,
tulevaisuudessa ehkä vapaaehtoisuuteen perustuen
naisetkin, saavat varusmiespalveluksensa aikana
entistä enemmän tietoa ja koulutusta
pelastustoimintaan ja väestönsuojeluun liittyvistä
asioista, on todennäköistä, että heidän
kiinnostuksensa vapaehtoistyöhön herää siviilielämään
paluun jälkeen. Varusmieskoulutuksen aikana
saavutettu ammattitaito saattaa jopa tasoittaa tietä
ammatinvalintaan pelastuspalvelun tehtäviin.
Kuten aikaisemmin jo totesin on sotilaallisten
kriisien luonne I Maailmansodasta lähtien
muuttunut. Sotilaallisista kriiseistä kärsii tänä
päivänä erityisesti siviiliväestö. Myös muut vaarat
uhkaavat nykyään kansalaisia. Ympäristö- ja
luonnonkatastrofit ovat eri puolilla maailmaa
säännöllisesti toistuvia tapahtumia. Vaarallisten
aineiden kuljetus ja lisääntyvä liikenne
muodostavat myös todellisen vaaran tänä päivänä. Monien
onnettomuuksien ja katastrofien välittömät tai
välilliset vaikutukset voivat ulottua laajoille
alueille. Valtakuntien rajat eivät anna suojaa
näitä vaikutuksia vastaan.

Voidaan siis perustellusti todeta, että
pelastuspalvelun ja väestönsuojelun merkitys ei
tulevaisuudessa tule vähenemään, pikemminkin
päinvastoin. Meidän on toimintaa kehitettäessä kuitenkin
pidettävä ainakin kaksi seikkaa mielessämme.
Ensiksikin toiminta on sopeutettava näköpiirissä
olevan kehityksen perusteella. Meidän on tänään
valmistauduttava vastaamaan huomispäivän
haasteisiin. Toiseksi meidän on, erityisesti tämän
päivän taloudellisesti ankeina aikoina, käytettävä
kaikki voimavarat tarkoin hyödyksemme.
Puolustushallinnossa pyrimme ottamaan edellä
mainitut kaksi seikkaa huomioon, mm
varusmieskoulutusta uudistaessamme. Kehittämis- ja
tehostamistoimenpiteistä huolimatta on kuitenkin varmaa,
että niin väestönsuojelun kuin monella muullakin
alalla, vapaaehtoistyön merkitys tulee säilymään
suurena.

Edellä esittämäni kehitysnäkymät antavat
mahdollisuuksia myös alueellisen väestönsuojelutyön
kehittämiseen. En tarkoita, että toiminta tällä
hetkellä olisi puutteellista, vaan, että
toimintatapoja mahdollisesti voidaan muuttaa ja
kehittää. Voi olla, että Puolustusvoimien ja
alueellisten väestönsuojelujärjestöjen yhteistoimintaa
tulevaisuudessa voidaan kehittää yhteisen asian
eteenpäin viemiseksi. Muotoja ja menetelmiä
voidaan ainakin tutkia. Muistaen, että yksityiset
henkilöt panivat väestönsuojelutyön maassamme
alulle, voimme todeta, että vapaaehtoisella
väestönsuojelutyöllä tulee tulevaisuudessakin
säilymään merkittävä vastuu nimenomaan valistuksen ja
koulutuksen aloilla.

Toivotan yhdistyksillenne parhainta menestystä
tärkeässä työssänne kansalaistemme hyväksi.

Lisää kirjanmerkki