Puolustusministeri Eilsabeth Rehnin puhe Satakunnan Maanpuolustusyhdistyksen 25-vuotisjuhlissa 3.5.1992 klo 18.00 Porin Teatterissa

Herra puheenjohtaja! Hyvät naiset ja herrat!

Haluan aluksi esittää parhaimmat kiitokseni sen johdosta
että minulle on suotu mahdollisuus tässä arvokkaassa
tilaisuudessa esittää näkemyksiäni muutamasta
ajankohtaisesta aiheesta.

Kuten tiedämme, maanosamme on ollut voimakkaiden
poliittisten ja sotilaspoliittisten muutosten kohteena viime
vuosina. Nämä muutokset ovat tavoittaneet myöskin
lähiseutumme. Baltian maiden paluu itsenäisten maiden
joukkoon, itänaapurimme historiallinen murros. itäisen
Keksi-Euroopan vapautuminen sekä yleinen kehitys kohti
uutta eurooppalaista järjestystä vaikuttavat väistämättä
myös Suomen turvallisuusympäristöön.

Puolustushallinnon piirissä meidän tehtävämme on
arvioida myös asioiden kielteiset puolet. Painotamme
helposti epävarmuuden tuomia uusia riskejä,
nostamme esille omaa asemaamme vaikeuttavia
tekijöitä. Korostaisin, että me emme tee tätä
korostaaksemme omaa tarpeellisuuttamme tai
perustellaksemme esimerkiksi uusia
puolustusmateriaalihankintoja. Puolustushallinnon
piirissä käytetyt varoittavat puheenvuorot ovat luonnollisia, onhan
varautuminen pahimman varalle hallinnonhaaran tehtävä.

Jos Euroopan turvallisuusriskeistä, joita tänäpäivänä
näyttää olevan riittämiin, halutaan mainita
kolme jotka eniten vaikuttavat Euroopan
turvallisuuteen valitsisin seuraavat:
Ensiksi entisen Neuvostoliiton hajoaminen kaikkine siihien
kuuluvine seurannaisvaikutuksineen, toiseksi
kansallisuusongelma tai tarkemmin sanottuna
kansallisuuksien ja olemassa olevien valtiorakenteiden
välinen ristiriita ja kolmanneksi ympäristökatastrofien
mahdollisuus, sellaiset pitkän aikavälin
kehitysmahdollisuudet kuten ilmastonmuutokset
ja ozonikato mukaanlukien.

Mitä sitten tulee tehdä ja mitä yleensä on tehtävissä
jotta Euroopasta voitaisiin tehdä turvallisemmaksi
ja oikeudenmukaisemmaksi? En voi antaa
lopullista vastausta näihin kysymyksiin mutta
voin hahmottaa joitakin periaatteita.

Ensiksikin on tärkeää huomata että mikään yksittäinen
järjestelmä tai järjestö - ETYK, NATO tai
EY, ei myöskään NACC, yksin pysty ratkaisemaan
Euroopan turvallisuusongelmia. Tarvitaan eri
järjestöjen ja järjestelmien välistä yhteistyötä
ja lisäksi osittaisen päällekäisyydenkin käsittävää
yhteistyötä järjestelmien välillä.

Toiseksi on tärkeää huomata että emme enää voi
keskittyä ainoastaan sotilaalliseen turvallisuuteen.

Kolmanneksi on todettava, että nyt on löydettävä
uudet kehykset turvallisuuspoliittiselle ajattelulle.
Itse olen kiinnostunut joidenkin kansainvälisen
politiikan tutkijoiden käyttämistä käsitteellisistä
("conceptual") kehyksistä.
Heidän mukaan ei enää voida puhua homogeenisesta
turvallisuudesta. Voidaan puhua neljästä erityyppisestä
turvallisuudesta. Kutsun tätä, englantilaisen
terminologian mukaisesti, neljän C:n turvallisuudeksi.

Ensimmäinen C viittaa termiin "collective security".
Käsite on tuttu sekä Kansainyhteisöstä että
YK:sta. Myös NATO:ssa puhutaan kollektiivisesta
turvallisuudesta. Periaate on, että hyökkäys yhtä
jäsentä vastaan on hyökkäys kaikkia yhteisön
jäseniä vastaan.

Toinen C viittaa käsitteeseen "co-operative security".
Tällä tarkoitetaan yhteistyöhön perustuvaa
turvallisuutta. ETYK-prosessi, erilaisine
sisäänrakennettuine yhteistyömuotoineen, tullee olemaan
ensisijainen järjestelmä tällä alalla.

Kolmannella C:llä tarkoitetaan termiä "common
security". Sen tarkoitus on ilmaista se periaate
että kaikkien Euroopan maiden turvallisuus on
riippuvainen muiden turvallisuudesta. Toisin
sanoen: Turvallisuus ei ole jaettavissa, se on
yhteinen.

Neljäs C viittaa käsitteeseen "comprehensive
security". Termillä halutaan osoittaa, että
turvallisuus tänä päivänä on kattava ja laaja
käsite, joka käsittää muun muuassa ihmisoikeuksien
kunnioittamisen ja ympäristönsuojelun. Kun puhumme
turvallisuudesta tässä mielessä voimme sanoa,
että Euroopan neuvoston ja
ympäristönsuojelujärjestöjen toiminta suuressa määrin
vaikuttavat turvallisuuttamme vahvistavasti.

Hyvät kuulijat!

Olen lukuisissa yhteyksissä aikaisemminkin puhunut
maassamme vallitsevasta keskusteluilmapiiristä ja
tavasta jolla asiota eri hallinnonhaaroissa
valmistellaan.

Kuten edellä olen todennut on turvallisuus yhteinen
asiamme. Se koskettaa tavalla tai toisella
meitä kaikkia. Olenkin iloinen siitä, että
turvallisuuspoliittinen keskustelu on lisääntynyt
yhteiskuntamme eri tasoilla. Tänä päivänä ei enää
voida lähteä siitä, että turvallisuuspoliittinen
keskustelu olisi sallitua ainoastaan suppealle,
poliitikoista ja asiantuntijoista kooostuvalle,
ihmisryhmälle. Turvallisuuspoliittisen keskustelun
tulee olle avointa ja kaikkia koskevaa.
Mistä sitten tulee keskustella? Kuten edellä
totesin turvallisuus on ymmärrettävä laajana
käsitteenä, joka sisältää muutakin kuin
puolustuspolitiikan. Keskustelun lopputuloksena tulisi
päästä selvyyteen siitä, mitä me olemme valmiit
tekemään olemassaolomme, vapautemme,
itsenäisen päätöksentekokykymme, elinkelpoisen
ympäristömme, hyvinvointimme, yhteiskuntarakenteemme
ja arvomaailmamme säilyttämiseksi. Lähtökohtana
tulee olla, että emme vaaranna kansallisia
etujamme turvallisuuspolitiikan huonolla
hoidolla.

Keskustelussa tulisi myös päästä selvyyteen siitä
turvallisuutemme edellyttämästä taloudellisen
panostuksen asteesta, joka on sopusoinnussa
kansantaloutemme kantokyvyn kanssa.
Viime aikoina on julkisuudessakin melko paljon
käsitelty puolustusvoimien johtamis- ja
hallintojärjestelmän uudistamista sekä kokoonpanoa.
Valitettavasti varsinkin mahdollisista
kokoonpanomuutoksista on tullut vääriä tietoja julkisuuteen
ennen päätösten tekemistä.

Julkisuudessahan on ollut tietoja, että vuoden
1993 aikana lakkautettaisiin monta joukko-osastoa
ja varuskuntaa sekä että jouduttaisiin
irtisanomaan noin 1100 henkilöä.
Näinhän asia ei ole.
Valtioneuvosto on edellyttänyt, että puolustus
hallinnosta vähennetään edellä mainittu
henkilöstömäärä kuluvana eduskuntakautena, eikä suinkaan
vuoden 1993 aikana. Tällaiseen hallittuun vähentämiseen
tähtäävät suunnitelmat ovatkin jo olemassa.
Sensijaan rajut yhtäkkiset saneeraukset ja
irtisanomiset eivät tule kysymykseen. Olenkin
määrännyt selvityksen tehtäväksi siitä, miilaisen
varuskunta- ja joukko-osastostruktuurin
puolustusvoimat tarvitsevat seuraavan vuosituhannen
alkupuolella. Olemme siis tavallaan ottaneet
aikalisän tässä asiassa ja uskon, että aikanaan
pääsemme kaikkia osapuolia tyydyttävään
lopputulokseen.

Olen iloinen siitä, että myös puolustushallinnon
edustajat, puolustusvoimien ylin johto mukaanlukien,
osallistuvat keskusteluun. Näkisin kuitenkin
mielelläni, että myös nuoremmat ja hierarkian
alemmilla tasoilla työskentelevät ihmiset antaisivat
voimakkaamman panoksen keskusteluun. Ei kai
vain ole niin, että meihin suomalaisiin niin syvään
juurtunut "herran pelko" ja huoli omasta
virkaurasta estävät avoimen mielipiteenvaihdon?
Toivon, ja uskon, että nykypäivänä keskusteluun
osallistumista ohjaisivat muut kuin edellämainitut
jäänteet historiastamme.

Avoimesta keskustelusta puhuttaessa on kuitenkin
muistettava, että osallistumisen eräs perusedellytys
on, että pitäydytään tosiasioissa, että
perusteet ovat kunnossa. Muussa tapauksessa suurelle
yleisölle syntyy keskustelusta sekava kuva
eikä keskustelulle edellä esitettyjä tavoitteita
saavuteta.

Hyvät naiset ja herrat!

Nykyisillä maanpuolustus- ja veteraanijärjestöillä
on monta roolia. Ne ovat etujärjestöjä,
huoltojärjestöjä, aatteellisia järjestöjä tai
jäsenistönsä muita harrastuksia tukevia järjestöjä.
Kaikki ne omalla panoksellaan edesauttavat sekä
henkisten että materiaalisten arvojen kohentamista
yhteisen asian eduksi.

Onnittelen Satakunnan Maanpuolustusyhdistystä sen
25-vuotisen taipaleen johdosta. Toivotan
järjestöllenne ja Teille henkilökohtaisesti kaikkea
hyvää tulevaisuudessa.