Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Ministeri Elisabeth Rehnin juhlapuhe Karjalohjan nuorisoseuran 100-vuotisjuhlassa

Hyvät nuorisoseuralaiset,
Arvoisa juhlayleisö,

Arvostan hyvin paljon sitä, että olette kutsuneet juuri
minut Uudenmaan vanhimman nuorisoseuran 100-vuotisjuhlaan
puhujaksenne. Erityisesti arvostan sitä siksi, että saan
uusimaalaisena puhua nuorisoliikkeen merkkitapahtumassa.
Ehkäpä kutsunne heijastaakin osaltaan sitä jalomielistä aatetta,
josta laulamme nuorisoseuramarssissa.

Nuorisoseurat, kuten Karjalohjan Nuorisoseura ovat tehneet
mittavan työn nuorison ja koko Suomen hyväksi. Marssissanne
lauletaan: "Tule ystävä uljas, me yhdymme, sinut siunaten
seuraamme suomme; ja tarmolla työhön me ryhdymme,
Suomen suureksi, rikkaaksi luomme". Ilman tällaista
mittavaa vapaaehtoistyötä maamme olisi paljon, paljon
köyhempi. Nuorisoseurat ja kylätoimikunnat ovat olleet ja
ovat myös tulevaisuudessa avainasemassa maaseudun
elinvoimaisuuden puolustamisessa ja kehittämisessä.
Nuorisoseuraliike syntyi Suomessa 1880-luvulla. Vuonna
1881 eräs nuori lyseolainen Juho Hietanen julkaisi kirjoituksen
Vaasan Lehdessä, jossa hän kehotti perustamaan
nuorisoyhdistyksiä ""tapojen parantamiseksi ja sivistyksen ja
kansallisen harrastuksen kohottamiseksi kansannuorison
keskuudessa". Ja tänään juhlimme yhden seuran, Karjaloh-
jan Nuorisoseuran, 100-vuotista taivalta. Olkaamme siitä
ylpeitä.

Nuorisoseura-ajatus perustui siis ihanteellisiin lähtökohtiin.
Nuoriso oli ohjattava hyvien ja kehittävien harrastusten
pariin. Tätä vastaan ei virkavallalla, jonka oli jatkuvasti
pidettävä mielessä mitä Pietarista kuului, voinut olla
huomauttamista. Viranomaiset näyttivät hiljaisesti. hyväksyvän,
että "hyvät ja kehittävät harrastukset" tarkoittivat myös
kansallisen tietoisuuden herättämistä ja voimistamista.
Nuorisoseuraliike oli selkeästi suomalainen ilmiö. Esimerkiksi
Ruotsissa ei samanaikaisesti esiintynyt vastaavaa toimintaa.
Saksassa tosin syntyi viime vuosisadan lopulla voimakas
nuorisoliike joka sitten kanavoitui myös taiteisiin ns. "Jugendina". 
Tämän liikkeen synty ajoittui kuitenkin hieman myöhemmäksi
kuin meidän nuorisoseurojemme liikkeellelähtö.
Sitä paitsi "Jugend" oli oppositio-liike, joka kapinoi vallassa
olevaa sukupolvea vastaan, pyrki eroon sen tavoista ja
käsityksistä. Suomalainen nuorisoseuraliike ei tietenkään
ollut synnyttämässä kansallista eripuraa, vaan päinvastoin
luomassa kansallista yhtenäisyyttä. Eroa oli siinäkin, että
saksalainen "Jugend" ennen muuta vetosi opiskelevaan
nuorisoon, kun taas meidän nuorisoseuramme halusivat
saada liikkeelle maaseudun "kansannuorison".
Kapinaan vanhempaa sukupolvea vastaan ei Suomessa
siihen aikaan ollut ainakaan aineellista syytä. Suomessa
viime vuosisadan loppuvuosikymmenet olivat taloudellisen
eteenpäinmenon ja vaurastumisen aikaa. Esitän siitä vain
yhden esimerkin: 1880-luvulla silloisissa Mikkelinja Kuopion
lääneissä oli yksi maakauppa 1800 asukasta kohti, mutta
kolmisenkymmentä vuotta myöhemminjo yksi kauppa 1000
asukasta kohti. Kauppojen lukumäärän suhteellinen lisääntyminen
merkitsi palvelujen saatavuuden lisääntymistä,
mikä varmaankin oli myös seurausta väestön ostokyvyn
parantumisesta. Mielenkiintoista toki on, että me tänään mittaamme
"kehitystä" ihan päinvastaisella tavalla - kauppaverkoston
harveneminen ja keskittyminen on nyt edistyksen
indikaattori.

Yli sata vuotta on siis kulunut nuorisoseuraliikkeen syntyajoista.
Silti ongelmat ovat edelleen pitkälti samoja. Ainakin
varttuneempi väki pohtii yhä keinoja nuorison saamiseksi
"hyvien ja kehittävien harrastusten" pariin. Nyt kuitenkin
nuorisolla on syytä Suomessakin lähteä liikkeelle kapinallisinkin
tunnuksin. Jos nuorison piirissä syytetään edellisiä
sukupolvia, sillä on tietty oikeutuksensa. Suomessa oli tämän
vuoden heinäkuun lopussa noin 520 000 työtöntä,
heistä lähes 125 000 Uudellamaalla. Uudenmaan
työttömyysprosentti on kasvanut ennätyskorkealle, se lähentelee
jo 20 prosenttia.

Ja mitä pahinta, työttymistä yli 116 000 - siis neljännes - oli
alle 25-vuotiaita. Jos arvioimme 19-63-vuotiaat kansalaiset
työikäisiksi, muodostaa nuorisoaika (25. ikävuoteen asti) koko
työiästä vain noin 13%, mutta työttömistämme nuoria on kuitenkin
siis selvästi yli 20 %. Maamme hälyttävä työttömyys
kohdistuu kaikkein raskaimpana nuorisoon eli siihen
ikäryhmään, joka jo 10-15 vuoden kuluessa joutuu ottamaan
kantaakseen päävastuun maan kohtaloista. Sama nuoriso
joutuu myös hyväksymään sen, että esimerkiksi sille aikanaan
tulevat eläke-edut ovat paljon vähäisemmät kuin mistä heitä
edeltävä sukupolvi vielä saa nauttia.

Työttömyys on koko kansan onnettomuus, mutta monille
nuorille se uhkaa muodostua elinaikaiseksi tragediaksi.
Siis mitä tehdä? Kovin laiha lohtu on, että työttömyys ei
ole pelkkä suomalainen ongelma; työttömyys on lisääntymässä
koko Euroopassa, koko teollistuneessa maailmassa - kehitysmaissa
laajamittainen työttömyys on jo vuosikymmeniä ollut pysyvä
olotila. Lohtu on sitäkin laihempi kun ilmeistä on, että
myönteisimpienkin taloudellisten skenaarioiden toteutuessa
työttömyys tullee pysymään tulevaisuudessakin korkealla tasolla.

Tämä johtuu siitä, että varsinainen tuotantotoiminta on yhä
pidemmälle automatisoitavissa. Sama koskee hallintotehtäviä ja jo
monia palvelutehtäviäkin. Luin äskettäin sanomalehdestä, että
jopa ennustajat ja astrologit pystyvät tietokoneiden avulla
moninkertaistamaan työpanoksensa. Vaikka ehkä
lama-aikana heidän palveluistaan on lisääntyvää kysyntää,
on olemassa vaara, että työttömyyskortistossa pian löytyy
ammattinimikkeinä "lapinnoitiakin".

Keskustelussa on tuotu esiin mm. ajatus, että tuotannossa
koneillekin olisi säädettävä "sosiaalimaksut", joilla voitaisiin
kerätä varat työttömyyskorvauksiin. Selväpiirteisen järjestelmän
luominen voi olla vaikeaa, mutta asiaa kannattaisi
edelleen selvittää. Työttömyyskorvauksilla ei kuitenkaan
pitkällä tähtäyksellä voida hoitaa ongelman psykologista
puolta, eikä kansalaisten jakautumista kahteen kastiin
työhön kelpaaviin ja työhön kelpaamattomiin.

Esiin on tuotu myös mahdollisuus "työn jakamisesta", mikä
merkitsisi sitä, että pahimmilla työttömyysaloilla esimerkiksi
10 työpaikkaa kohti palkattaisiin 15 työntekijää, jotka sitten
vuorottelisivat työssä. Tämä tietenkin merkitsisi vastaavaa
työansion vähenemistä jokaiselle. Tällaisella luontevalta
tuntuvalta järjestelyllä on kuitenkin ongelmansa. Ihmiset
eivät - onneksi - ole toistensa klooneja, joten samassa työssä
vuorottelu voisi aiheuttaa monenlaisia ristiriitoja ja työn
tuloksien heikentymistä.

Hallituksen piirissä on mietitty muitakin keinoja ennen kaikkea
nuorisotyöttömyyden helpottamiseksi. Yksi konkreettinen
esimerkki on uusi ns. työmarkkinatuki, joka otetaan käyttöön
ensi vuoden alusta. Tukea käytetään saajien työmarkkinoille
sijoittumisen edistämiseen. Se on tarkoitettu nimenomaan
työmarkkinoille ensi kertaa tuleville työttömille.
Tulevaisuudennäkymä, jonka mukaan meidän on valmistauduttava
pysyvään joukkotyöttömyyteen, on tietenkin vakava
ja sillä on monia vaikutuksia. Viime vuosina on monissa
yhteyksissä korostettu korkean koulutustason merkitystä
myönteisen taloudellisen kehityksen takaajana. Tänään
joudumme toteamaan, ettei paraskaan koulutus ole vakuutus
työttömyyttä vastaan. Joudumme kysymään, missä määrin
meillä on varaa kouluttaa ihmisiä työttömyyteen ja toisaalta
varmaankin toteamaan, että nuorten kouluttautumismotivaatio
vähenee.

Johtopäätökseni on, että meidän on tutkittava kaikki keinot
työttömyysasteen kaventamiseen mahdollisimman alhaiseksi.
Sen lisäksi on kuitenkin tarpeen määrätietoisesti selvittää,
minkälaiseksi suomalainen yhteiskunnan tulevaisuus
todennäköisimmin muodostuu väestömäärältään, väestön
ikärakenteeltaan, koulutustarpeiltaan, palvelujen kysynnältään,
tuotantokapasiteetiltaan jne. Tällaisen tulevaisuudenarvion
pohjalta yhteiskuntaamme on sitten pyrittävä suuntaamaan.
Jos meidän koulutus tarjontamme on ylimitoitettu, kuten
ilmeisesti nyt on asianlaita eräillä akateemisilla aloilla, sitä
on karsittava. Ei kuitenkaan juustohöylällä, vaan siten, että
koulutuksen taso ja laatu säilytetään mahdollisimman korkeana
siellä, missä koulutusta annetaan. Karsiminen merkitsee
joidenkin koulutusyksiköiden lakkauttamista, mikä ei ole
helppoa, mutta tulevaisuudessa ilmeisen välttämätöntä.
Pelkään, että tähänastinen sanomani tuntuu kuulijoista
synkältä ja pessimistiseltä. Tosiasiat on kuitenkin tunnustettava -
sehän on viisauden alku - kuten presidentti
J.K. Paasikivi väsymättömästi korosti. Nyt kokemanne ja edessä
olevat vaikeudet vaativatkin ennen muuta viisautta.
Tänä kesänä minulla on ollut mahdollisuus tutustua
kesätapahtumiin eripuolilla Suomea - tapahtumiin, jotka on
useimmiten järjestetty talkoovoimin. Yksi erikoisimmista
tapahtumista oli Oravaisten historiallinen juhlatilaisuus, jossa
esiinnyin Lotta Svärdinä. Tuolla Pohjanmaalla muisteltiin
tapahtumia aina vuodelta 1808.
Lotta Svärdinä - Vänrikki Stoolin tarinoiden mukaisena
henkilönä - esiintyessäni, minulle muistui mieleen Runebergin
kuvaus sodasta vuosina 1808-09. Kuvaushan on hyvin
isänmaallinen ja siinä opimme tuntemaan monta sotasankaria.
Nyttemmin historiantutkimus on kuitenkin osoittanut
myös tuntemattoman sodan tässä sodassa. (Anders Persson:
1808, Gerillakriget i Finland, utgiven 1986). Tuntematon
sikäli, että aikaisemmin emme ole tiedostaneet
talonpoikaiskapinoiden merkitystä ja heidän osuuttaan varsinaisen
sotaväen vahvistuksena emmekä myöskään itse kapinan
merkitystä Suomen tulevalle asemalle.

Muutamia vuosia sitten ilmestyneessä tutkimuksessa, joka
pitkälti perustuu vanhoista venäläisistä arkistoista pelastettuun
aineistoon, arvioidaan, että talonpoikien vastarinnalla
oli hyvin suuri merkitys maamme autonomian saavuttamisessa.
Virkakoneisto ja jopa Suomenlinna olivat olleet valmiita
luovuttamaan suurvallan sotaväen edessä. Mutta vastarinta
kansan keskuudessa osoitti Venäjän keisarille, ettei
suomalaisten kanssa voinut tulla toimeen, ellei heille suotu
mahdollisuutta säilyttää vanha pohjoismainen oikeusjärjestyksensä
mukaanlukien talonpoikien vankkaja vapaa asema.

Nämä lukuisat kesätapahtumat toivat vielä mieleen, että
Suomessa niin kuin monessa muussa Euroopan maassa on
virinnyt voimakas kiinnostus oman maan historiaan. Mitä
tämä meille kertoo? Uskon, että menneisyyttään tutkimalla
kansat etsivät uutta kansallista identiteettiään.

Taloudellisten ja poliittisten myllerrysten keskellä vanhat
vastaukset eivät enää kaikilta osin päde. On löydettävä
kestävä pohja, joka antaa vastauksen siihen, keitä me olemme
kansana tai ryhmänä. Sellaisen kansan, joka on elänyt
enemmistönä kansallisvaltiossa, ei tavallisesti ole ollut pakko
miettiä omaa identiteettiään. Se on tullut itsestäänselvyytenä
valtion symbolien kautta.

Vain menneisyytensä tunteva kansa voi rakentaa kansallisen
minänsä, kansallistunteensa ja -identiteettinsä kestävälle
pohjalle. Myös meidän kouluissamme on riittävästi panostettava
historian tuntemukseen; silloin kansallistunne on vankemmalla pohjalla.
Elämme kautta, jolloin kansallisaate on voimakkaampi kuin
vuosikymmeniin. Rehellisesti on todettava, ettemme voi
puhua yhdestä ainoasta kansallisaatteesta. Ajatuksesta on
käytetty eri aikoina mitä erilaisemmissa yhteyksissä - sekä
hyvän että pahan puolustamisessa - niin valtion muodostamiseen
kuin myös sen pirstomiseen. Ja sama moninaisuus
näkyy myös nyt esimerkiksi itäisessä naapurissamme.
Euroopassa kansalliskiistoja ei voida ratkaista siirtämällä
rajoja tai siirtämällä kansoja synnyinseudultaan. Jälkimmäistä
kutsutaan lehdistössämme etnisiksi puhdistuksiksi.
Kysymys on kansanmurhista. Ne voidaan ratkaista vain
vähemmistöjen aseman turvaamisella. Tähän tarvitaan usein
kansainvälisiä takeita.

Nuorisoseuraliike on ollut ja on - kuten jo edellä totesin -
"kansannuorison" liike. Se on kokenut tehtäväkseen kulttuuriaktiivisuuden
levittämisen kaikkialle Suomeen ja saavutuksiensa ylläpitämisen.
Itse olen kotoisin Mäntsälästä joka
lapsuudessani ja nuoruudessani oli vielä jokseenkin syrjäinen.
Kunnanlääkäri-isäni vastuulla oli yli 10 000 ihmisen
terveys, mutta hänen vastaanotollaan ei ollut juoksevaa
vettä.

Tästä "kehitysmaasta" olemme raskaista sodista huolimatta
rakentaneet hyvinvointivaltion, joka jo on ulottunut jokaiseen
maankolkkaan. Tätä saavutusta meidän on nyt käytävä
turvaamaan ja puolustamaan. Tärkeää on, ettei siinä toimessa
synny eriarvoisuutta maan eri alueiden, kaupunkien ja
maaseudun välille. Jokaisen kansalaisen kaikkialla Suomessa
pitää voida kokea nyt edessä oleva "Suomen puolustaminen"
yhteiseksi asiaksi. Olen varma siitä, että edelleen
elinvoimainen nuorisoseuraliike käy meidän aikamme
Suomen puolustustaistelussa eturintamaan.

Suomen puolustaminen ei mielestäni merkitse eristymistä tai
etäisyyden ottamista ympäröivään maailmaan. Siinä keskustelussa,
jota vilkkaana käydään, taitetaan peistä siitä,
pitäisikö Suomen liittyä Euroopan yhteisöön, uaiko jättäytyä
sen ulkopuolelle. Siihen asiaan suomalaiset ottavat aikanaan
kansanäänestyksessä kantaa.

Ilman kansanäänestystäkin on kuitenkin ilmeistä, että Suomi
on osa maailmanyhteisöä: että meidän maailmanyhteisön
jäsenenä, olkoonpa että siinä yhteisössä olemme pieni kansa,
pitää pyrkiä toimimaan näkyvästi ja kuuluvastikin. On
kovin helppoa käpertyä myötäilemään mitä "isot pojat" sanelevat.
Ei meidän tarvitse olla "isojen poikien" asialla. Me
voimme, ja meidän pitää kertoa maailmalla, minkälaisen
maailman me suomalaiset toivomme toteutuvan. Ei meidän
tarvitse seistä lakki kädessä ovenpielessä, vaan meidän on
muiden pienten valtioiden ja kansojen kanssa ilmaistava,
mikä meidän mielestämme on rauhan ja turvallisuuden
takaava maailmanjärjestys.

Olen varma siitä, että me suomalaisetkaan emme voi väistää
koko maailman kohtaloa. Maailmanyhteisömme tulevaisuus
ratkaistaan nykyisissä kehitysmaissa. Niitä me emme voi
millään budjettineuvotteluiden punakynällä poistaa tietoisuudestamme.
Kehitysmaissa tikittää väestöpommi, joka aikanaan
saattaa matkaan kansainvaelluksen, jollaista ei mikään
Euroopan yhteisö aseellisin keinoinkaan pysty torjumaan.
Vaikka Suomi on Euroopan äärilaidalla, se ei ole
ulottumattomissa. Omaan lamaamma käpertyneinäkin meidän
on kannettava huolta maailman kehityksestä. Meidän
on oltava mukana rakentamassa nykyistä tasa-arvoisempaa
maailmanyhteisöä ja myös suunnittelemassa sellaista
maailmanyhteisöä, joka elää sopusoinnussa maapallomme
rajallisten luonnonvarojen kanssa.

Toistasataa vuotta sitten lyseolainen Juho Hietanen hahmotti
tiukan kansallista nuorisoseuraliikettä. Tietääkseni tämän
päivän nuorisoseuralaiset ajattelevat ja toimivat kansainvälisemmin.
Meidän aikamme juho hietaset eivät pyri tavoittamaan
"kansallisnuorisoa", vaan kansainvälisesti suuntautuvaa
nuorisoa. Nuorisoseuraliikkeen ulottuvuudet ovat laajentuneet.
Arvelen tavoitteiden olevan kahtaalla: kotiseudussa
ja kotimaakunnassa, mutta toisaalta koko maailmassa. Näin
pitääkin olla. Vain suuresta rakkaudesta kotiseutuun ja
omaan maakuntaan voi kasvaa vastuuta maailmanyhteisöstä.
Jos suhtautuu välinpitämättömästi siihen, mikä on lähellä,
on välinpitämätön kaukaisempiinkin asioihin. Läheisimpien
asioiden vaaliminen kasvattaa suuremman yhteisön
ymmärtämiseen.

Toivottaessani Karjalohjan Nuorisoseuralle jatkuvaa menestystä
toiminnassaan, toivon, että sen yhtenä tavoitteena on
edelleen nuorison "hyvät ja kehittävät harrastukset", jotka
valmentavat sekä Suomen että koko maailmanyhteisön
puolustamiseen.

Lisää kirjanmerkki