Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Puolustusministeri Elisabeth Rehnin esitelmä maanpuolustustapahtumassa Anjalankosken Inkeroisissa 12.9.1993 klo 14.00

Arvostetut sotiemme veteraanit!
Arvoisa maaherra!
Hyvä juhlayleisö!

Minulle on hyvin mieluisaa olla täällä tänään
seurassanne tässä maanpuolustustapahtumassa.
Pidän erityisen suuressa arvossa sitä, että niin
monet eri järjestöt ovat yhdistäneet voimansa
tämän tilaisuuden järjestämiseksi. Luonnollista on,
että puolustusvoimat monipuolisesti tukee tätä ja
muita tämäntapaisia tapahtumia. Vapaaehtoisen
maanpuolustustyön arvostus ja ihmisten kiinnostus
sitä kohtaan ovat viime aikoina olleet kasvussa. Tämä
on luonnollinen seuraus kansalaistemme perinteisesti
sekä kansainvälisenkin mittapuun
mukaan korkeasta maanpuolustustahdosta.

Useat turvallisuuspoliittiset kysymykset ovat viime aikoina
olleet sekä tiedotusvälineiden, että kansalaisten erityisen
mielenkiinnon kohteena. Eräs tällainen kysymys on luonnollisesti
turvallisuus- ja sotilaspoliittinen tilanne lähialueillamme.

Venäjän vetäessä joukkojaan itäisestä Keski-Euroopasta
eräänä tämän sinänsä myönteisen kehityksen seuraus on
ollut, että venäläisten joukkojen määrä meidän rajojemme
läheisyydessä on lisääntynyt Venäläinen osapuoli on selittänyt
joukkojen sijoittamisen juuri näille alueille sillä tosiasialla,
että näillä alueilla oleviin varuskuntiin on ollut mahdollista,
päinvastoin kuin monella muulla alueilla, fyysisesti sijoittaa
joukkoja ja kalustoa.

Me emme koe lähialueillemme sijoitettuja venäläisiä joukkoja
uhkana, mutta on luonnollista, että ne sinänsä kiinnostavat
meitä. Nykyisenä avoimuuden aikakautena katsomme, että
meidän on saatava riittävästi ensikäden tietoja venäläisten
joukkojen määrästä ja sijoituksesta. Tämä edellyttää tietysti
toimivia suhteita venäläiseen osapuoleen kaikilla tasoilla.
Me olemmekin pyrkineet rakentamaan toimivat ja luottamukselliset
suhteet venäjän puolustushallintoon. Tämä kävi
mahdolliseksi kun Venäjän puolustusministeriö perustettiin
keväällä 1992. Tilanne on nyt se, että vierailuvaihdosta
puolustusvoimiemme välillä on olemassa suunnitelma jonka
perusteella järjestetään säännöllisiä tapaamisia eri tasoilla.
Myös puolustusministeriöiden ja ministereiden väliset yhteydet
ovat muotoutumassa tarkoituksenmukaisella tavalla.
Venäjän puolustusministeri Pavel Gratshov saapuu kutsustani
viralliselle vierailulle maahamme lokakuun jälkipuolella.
Eräs luonnollinen keskustelun aihe on tällöin kysymys Leningradin
sotilaspiiriin sijoitetuista venäläisistä joukoista.
Venäjän ja Suomen puolustushallintojen suhteiden kehittämisen
kannalta on edullista jos hallinnonalan korkeimman
johdon henkilökohtaiset tapaamiset toistuvat säännöllisesti
ja keskusteluja voidaan, ajan hengessä, käydä kaikista
molempia osapuolia kiinnostavista aiheista. Silläkin uhalla,
että se kuulostaa vanhalta liturgialta jota en ole suosinut
enkä tule suosimaan vastaisuudessakaan, totean, että pidän
sekä luonnollisena, että toivottavana, että me aikaansaamme
toimivat suhteet Venäjän puolustushallintoon.

Lähialueitamme edustavat luonnollisesti myös Baltian maat
Me olemme tietysti kiinnostuneina ja tyytyväisinä seuranneet
Baltian maiden itsenäistymiskehitystä. Osana tätä kehitystä
Venäläiset joukot ovat poistumassa alueelta. Alueen maiden
on nyt itse otettava vastuu rajojensa vartioinnista ja sotilaallisista
valmisteluista. Baltian maat ovatkin ottaneet tämän
asian hoitaakseen mutta joutuvat mitoittamaan rajavartioinnin
ja sotilaallisen maanpuolustuksensa käytettävissä olevien
melko niukkojen voimavarojensa mukaisesti.

Suomenkin etujen mukaista on, että alueelle ei muodostu
liian syvää ja pitkäaikaista sotilaallista tyhjiötä. Näin olen on
luonnollista, että me haluamme olla mukana avustamassa
Baltian maita, ja erityisesti Viroa, heidän kehittäessään
maanpuolustustaan käytännössäkin 0-pisteestä. Puutetta on
paitsi tietysti sotamateriaalista ja koulutetusta henkilöstöstä
myös oikeastaan kaikesta muusta.

Pohjoismaat ovat koordinoineet avustustoimintaansa Baltian
maille. Me emme ole toimittaneet alueen maille aseita, muuta
kalustoa kylläkin. Meidän ehkä merkittävin panos tässä
yhteydessä on ollut, ja tulee kaikesta päätellen olemaan
jatkossakin, virolaisten upseereiden ja ali-upseereiden koulutus
Suomessa, Maanpuolustuskorkeakoulussa ja
Maanpuolustusopistossa. Me voimme tämän koulutuksen kautta
välittää heidän puolustusvoimiinsa tämän päivän länsimaista
henkeä ja ammattitaitoa. Se sinänsä ansiokas koulutusapu jota
virolaisille annetaan heidän omassa maassaan,
tapahtuu kokonaan yksityisten henkilöiden, evp upseereiden
ja reserviläisten toimesta.

Naisten mahdollisuuksista osallistua vapaaehtoisuuden
pohjalta myös sotilaalliseen maanpuolustukseen maassamme
on viime aikoina keskusteltu melko vilkkaasti. Asiaa
pohtinut komitea jätti mietintönsä viime keväänä. Olemme
nyt saaneet noin 50:ltä taholta pyytämämme lausunnot
asiasta. Lausuntojen antajista noin 2/3-osaa kannattaa ja
1/3 vastustaa hanketta. Asia tullaan nyt viemään edelleen
hallituksen sisäiseen käsittelyyn. Pidän mahdollisena, että
lakiesitys, joka mahdollistaisi naisten vapaaehtoisen
asepalveluksen, voidaan antaa eduskunnalle lähikuukausien
aikana. Kokemukset muista pohjoismaista viittaavat siihen,
että naispuolisten asevelvollisten määrä, alkuinnostuksen
jälkeen, vakiintuu melko matalalle tasolle.

Valtion tulo- ja menoarvio käsittelyn yhteydessä on kiinnitetty
yllättävänkin vähän huomiota puolustusmäärärahojen
tasoon. Esityksen mukaan sotilaalliseen maanpuolustukseen
menot vähenisivät vuodesta 1992 ensi vuoteen reaalisesti 15
%:lla. Tämä osoittaa, että maanpuolustus on ollut näinä
vuosina voimakkaasti mukana valtion menojen karsinnassa,
vaikka puolustuskykymme kehittäminen olisikin edellyttänyt
toisenlaista suuntausta. Erityisen huolestuttavaa on mielestäni
kertausharjoitusten määrän väheneminen noin puoleen
vuoden 1991 budjettiesityksen tavoitetasosta. Jos kertausharjoitusten
määrää ei lähivuosina voida palauttaa entiselle
tasolleen, meitä uhkaa puolustuskykymme pysyvä lasku.
Vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus on viime vuosina
kehittynyt voimakkaasti sekä määrän, että laadun kannalta
tarkasteltuna. Tämä on luonnollisesti myönteinen asia, ja
puolustusvoimat tukeekin tätä koulutustoimintaa voimakkaasti
monella eri tavalla. Pääsääntö tulee kuitenkin tulevaisuudessakin
olemaan, että puolustusvoimat vastaa sodan
qjan joukkojen koulutuksesta ja valmiudesta. Vapaaehtoinen
maanpuolustuskoulutus on kuitenkin arvokas täydentävä
toimintamuoto, jota puolustushallinto tukee.

Tällaisina vaikeina aikoina on tärkeää, että kansalaiset
voivat luottaa puolustusvoimiin ja sen henkilöstöön. Henkilöstömme
motivaatio asetetaan luonnollisesti kovalle koetukselle kun
sekä henkilöstö- että muita menoja karsitaan
voimakkaasti. Säästövelvoitteiden saavuttamiseksi emme
valitettavasti välty edes irtisanomisilta, menettely joka tietysti
on omiaan lisäämään epätietoisuutta työntekijöiden keskuudessa.
Työnantajana meillä on nyt suuri vastuu siitä,
että henkilöstömme tunnetusti hyvä asenne työhönsä voidaan
säilyttää tulevaisuudessakin. Meidän on, säästövelvoitteita
toteuttaessammekin otettava parhaalla mahdolliselle
tavalla tärkeimmän voimavaramme, henkilöstömme; edut
huomioon. Olen iloinen siitä, että varusmiesten sosiaalisia
etuisuuksia ei ole heikennetty nykyisessäkään taloudellisessa
tilanteessa.

Tälläkin hetkellä on puolustushallinnon alalla vireillä useita
uudistushankkeita. Uskon, että meillä on mahdollisuus näitä
hankkeita toteuttamalla ja toimintoja järkeistämällä edelleen
ylläpitää uskottava kansallinen puolustuskyky tulevaisuudessakin.

Lisää kirjanmerkki