Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Puolustusministeri Elisabeth Rehn Ensimmäinen Nainen ry:n perustavassa kokouksessa Marina Congress Centerissä maanantaina 31.5.1993

Hyvät ystävät,

Haluan aluksi kiittää teitä lämpimästi siitä suuresta luottamuksesta, jota osoitatte pyytämällä minua asettumaan presidenttiehdokkaaksi.
Ennen ehdokkaaksi suostumistani haluaisin todeta muutamia asioita.
Mahdollinen ehdokkuuteni nousi julkisuudessa esille ensimmäisen kerran jo parisen vuotta sitten. Galluppeja teettäneet lehdet ottivat nimeni mukaan mielipidemittauksiin. Siinähän ei nimen omistajalta lupaa kysytä. Olin siis eräänlainen mielikuvaehdokas.
Tällaisena kannatukseni kohosi gallupeissa korkeimmilleen viime syksynä, 30 prosenttiin. Silloin ei oltu vielä selvitetty, haluaako puolue minut ehdokkaakseen, löytyisikö ehdokkuuteni tueksi mehdollisesti muita ryhmiä ja mikä on minun oma kantani. - Pidettiin itsestään selvänä, että minä
tulen suostumaan - tai suorastaan jopa pyrin.
Harkitsin kuitenkin asiaa pitkään ja perusteellisesti. Niin kuin asiaa on
harkittu puolueessakin.
Nyt puoluehallituksen ja oma kantani on selvä. Tarvitaan vielä
puoluekokouksen virallinen päätös. Vasta sen jälkeen suosioni on
mitattavissa todellisena ehdokkaana.

Haluan tässä yhteydessä todeta myös sen, että ehdokkuuttani on etukäteen
puolueen piirissä myös vastustettu. Pidän sitä demokraattisesti oikeutettuna
ja terveenä ilmiönä. Haluan myös sanoa, etten ole siitä pahoittanut
mieltäni.

Presidentinvaalien lopullisessa puolueiden ja eri kansalaisryhmien
presidenttiehdokasasettelussa saattaa käydä niin, että tulen jäämään ainoaksi
naisehdokkaaksi. Minulta tultaneen siis kysymään kantaa myös naisasianäkökulmaan, mitä
mieltä olen naisten asemasta yleensä, miten suhtaudun tasa-arvoon. Haluan
luonnehtia kantojani jo tässä vaiheessa.

Tasa-arvossa meillä on vielä paljon tekemistä. Enkä puhu tasa-arvosta vain
työ- ja perhe-elämässä, vaan yhteiskunnallisista tehtävistä, asemasta ja
arvostuksesta. Luulen jotain tietäväni siitä kun olen nyt muutaman vuoden ollut naisena
puolustusministerin tehtävissä miesvaltaisissa ja miesten johtamissa
hallituksissa.


Sanon aivan suoraan ja avoimesti - mutta myös hymyillen - että
suhtautumisessa ministerinä tekemisiini ja sanomisiini on hallituksen sisällä
selkeästi näkynyt "naisnäkökulma", jollaista en olisi uskonut enää
Suomessa olevan. Tätä asennoitumista ovat jo ennen minua yrittäneet
murtaa monet nimekkäät naisministerit. Teen mielelläni samaa työtä kuin
hekin.

Naisministeristä sanotaan helposti, kuten minustakin on sanottu, että se
hössöttää eikä tiedä asiasta riittävästi. Pitäisikö tällainen hyväksyä? Jos
miehestä väitettäisiin samaa, siitä nousisi hirmuinen meteli. Tällainen tyyli
loukkaa naista ihmisenä suuresti. Tässä asiassa minä taistelen.
Uskon tietäväni mitä on elää naisena Suomessa. Olen neljän lapsen äiti ja
yhdeksän lapsenlapsen isoäiti. Olen tehnyt työtä kotiäitinä, yhtä aikaa
kotona ja töissä kodin ulkopuolella. Se kaikki on ollut rikasta aikaa ja
kiitos siitä kuluu miehelleni ja lapsilleni. Kodistani ei tasa-arvoa ole puuttunut. En ole ollut hellan ja nyrkin välissä. Mutta vapaaehtoisesti kyllä mielelläni hellan ääressä.
Uskon, että työlläni parhaiten omalta osaltani autan naisten aseman parantamisessa ja tasa-arvon saavuttamisessa.

Suomi elää edelleen syvässä lamassa, johon ajautumisen syistä kiistellään ja etsitään syntipukkeja.
Haluan esittää muutamia kysymyksiä:
Kuinka monta naista oli niiden kasinopelureiden joukossa, jotka hävittivät jonnekkin rahamme?
Kuinka monta naista oli suuryritysten johtajina, yhtiöiden hallitusten ja hallintoneuvostojen puheenjohtajina, jotka tekivät virheellisiä ratkaisuja?
Kuinka monta naispankinjohtajaa oli mukana viemässä koko pankkilaitoksemme nykyiseen tilaan?
Kuinka monta naista oli työnantajien keskusjärjestöjen ja ay- keskusjärjestöjen johdossa kun tehtiin ylimitoitettuja sopimuksia?
Kuinka monta naista oli pääministerinä ja eri hallituksissa ratkaisevilla paikoilla kun kansantaloutemme annettiin romahtaa?
Kuinka montaa naista on epäilty ja syytetty asemansa väärinkäytöstä tai taloudellisista rötöksistä?

Tällaisia kysymyksiä voisi esittää enemmänkin. Ja älkää nyt vain rakkaat miehet sanoko, että naisten puuttuminen synkiltä listoilta johtuisi vain siitä, että he eivät ole päässeet tai ei heitä ei olla päästetty valtaa pitävien asemaan.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että presidenttiehdokkaiden vaalikampanjassa nousisi yhdeksi keskustelun aiheeksi yhteiskunnallinen moraali.

Tasa-arvon ohella haluan nostaa esiin Suomen ja suomalaisten turvallisuuteen liittyvät monet tärkeät kysymykset. En puhu vain tästä päivästä ja nykyisistä suhdanteista, vaan tulevaisuudesta - siitä visiosta, joka Suomea seuraavalle vuosituhannelle luotsaavalla presidentillä on oltava.
Olen pääpiirteittäin tyytyväinen Suomnen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan nykytilaan. Eräs huolenaihe minulla kuitenkin on. Huolenaiheeni on se, että emme aseta tavoitteitamme tarpeeksi korkealle.

Sen sijaan, että suhtaudumme edessä oleviin haasteisiin passiivisesti, meidän tulisi pyrkiä aktiivisempaan panokseen. Toisin sanoen, Suomen pitäisi pyrkiä sopeutujasta vaikuttajaksi. Sen sijaan, että pohtisimme kuinka sopeudumme EU:n yhteiseen uiko- ja turvallisuuspolitiikkaan, meidän tulisi formuloida näkemys siitä mihin suuntaan sitä pitäisi kehittää. Sen sijaan, että keskitymme lähialueyhteistyöhön Venäjän kanssa meidän pitäisi nostaa katseemme ylemmäksi. Meidän pitäisi pohtia mahdollisuuksia edesauttaa Euroopan, Venäjän ja Yhdysvaltain välisen uuden turvallisuusyhteistyön rakentamisessa. Sen sijaan, että suhtaudumme kielteisesti rauhanturvaamisen uusien muotojen kehittämiseen, meidän tulisi muodostaa näkemys siitä millä tavoin pienet valtiot yhteisesti voivat osallistua uusiin kriisinhallinnan ja rauhanturvaamisen muotoihin.

Kuulostaa ehkä suureelliselta, mutta uskon, että meitä kuunneltaisiin. Suomella on kunniakas perinne valtiona, joka hoitaa sekä oman puolustuksensa että pyrkii kehittämään yhteisiä ratkaisuja yleiseurooppalaisten turvallisuusongelmien ratkomiseksi. Ei ole mitään syytä siihen, etteikö Suomi voisi olla aktiivisemmin luomassa myös uutta eurooppalaista järjestystä.
Aktivoituminen ei ole tarpeellista oman itsensä takia vaan siksi, että aktiivisuudella pystymme vaikuttamaan oman ympäristömme ja oman asemamme kehittymiseen. Näin siksi, että nykyisessä kansainvälisessä järjestelmässä valta on entistä enemmän vaikutusvaltaa, sitä, että on mukana siellä missä päätetään ja on mukana hyvin perustelluilla ja valmistelluilla ajatuksilla.
Turvallisuus edellyttää tänä päivänä muutakin kuin perinteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa. Se edellyttää ymmärrystä ympäristömme kehityksestä.

Eräässä meillä varsin vähälle huomiolle jääneessä puheenvuorossa Englannin the Royal Society ja USA:n tiedeakatemia varoittivat, että tiede ja tutkimus eivät enää nykyisen väestönkasvun ja kehitystrendien valossa takaa riittävää elintarvikkeiden tuotantoa - puhumattakaan ympäristöongelmien ratkaisemisesta tai kehitysmaiden köydyyden poistamisesta.
Eikö tällaisten arvovaltaisimmilta tahoilta esitettyjen tulevaisuudennäkymien pitäisi herättää meidät ajattelemaan?

Kuten hyvin tiedätte, olen vapaan markkinatalouden aktiivinen kannattaja ja harjoitan hyvin liberaalia politiikkaa useissa eri kysymyksissä. Tästä huolimatta suhtaudun yhä kriittisemmin nykyiseen taloudelliseen kehitysmalliin.

Markkinatalous on mainio renki, mutta isäntänä siinä on vakavia puutteita. On mielestäni naivia uskoa, että samat tekniset ja taloudelliset ratkaisut, jotka ovat luoneet suurimman osan nykyisistä vaikeuksistamme, voisivat vain suurempina annoksina nautittuna myös poistaa ne. On turhamaista uskoa, että seuraava nousukausi - sikäli kun se yleensä tulee - ratkaisisi kerralla kaikki taloudelliset ja ekologiset ongelmamme.
1950- ja 1960-luvuilla vuosittainen maailmanlaajuinen talouskasvu ylisi yli 5:een prosenttiin. Loistava suoritus! Mutta samalla myös ympäristöongelmat ja väestönkasvu lisääntyivät.
1970-luvulla ja suurella osalla 1980-lukua maailmantalouden kasvu hidastui keskimäärin 3:een prosenttiin vuodessa. Ja viime aikoina nollakasvu tai miinusmerkkiset kasvulukemat ovat olleet pikemmin sääntö kuin poikkeus suurimmassa osassa maailmaa.
Uskon, että nopeammin me tunnustamme, että jatkuvan kasvun aikakausi on auttamattomasti ohi, sitä realistisemmin me voimme ongelmiin tarttua. Ne poliitikot ja presidenttiehdokkaat, jotka yrittävät uskotella valitsijoille vanhojen hyvien aikojen pian jälleen koittavan ja että seuraava taloudellisen kasvun kausi antaa meille riittävät voimavarat ympäristöongelmien ja työttömyyden ratkaisemiseksi, pakenevat epärehellisesti vastuutaan.

Haluan lopuksi lausua kiitokseni perheelleni ja erityisesti aviopuolisolleni Ovelle siitä korvaamattomasta tuesta, jota tarvitsin pohtiessani ratkaisua suostunko ehdokkaaksi vai en. Minun on helppo lähteä vaalitaisteluun kun tiedän ja sydämessäni tunnen saavani kaiken mahdollisen tuen läheisiltäni.
Se on minulle tärkeämpää kuin mikään vaalin lopputulos, sillä se on kestävää.

Lisää kirjanmerkki