Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Puolustusministeri Elisabeth Rehn Ylä-Savon nuorisoseurojen maakuntajuhlissa Iisalmessa sunnuntaina 1.8.1993 klo 12.30

Hyvät nuorisoseuralaiset ja savolaiset,
Arvoisa juhlayleisö,

Arvostan hyvin paljon sitä, että minut on -
uusmaalaisena ja suomenruotsalaisena - kutsuttu
tänne teidän perinteiseen maakuntajuhlaanne.
Ehkäpä kutsu myöskin on osa sitä yläsavolaista
avarakatseisuutta, joka on tullut tutuksi mm.
yläsavolaisten järjestöjen ja edustamani tahon
tiivin yhteydenpidon myötä.

Ylä-Savon maakuntajuhla - niin olen ymmärtänyt -
on tilaisuus, jossa maakunnan 25 nuorisoseuraa ja
koko nuorisoseuraliike esittäytyvät. Ja juhlien
eteen on tehty tietenkin mittavaa talkootyötä -
ilman tällaista vapaaehtoistyötä maamme olisi
paljon, paljon köyhempi. Nuorisoseurat ja
kylätoimikunnant ovat myös avainasemassa maaseudun
elinvoimaisuuden puolustamisessa ja kehittämisessä.


Nuorisoseuraliike syntyi Suomessa 1880-luvulla.
Vuonna 1881 eräs nuori lyseolainen, Juho Hietanen,
julkaisi kirjoituksen Vaasan Lehdessä, jossa
hän kehotti perustamaan nuorisoyhdistyksiä tapojen
parantamiseksi ja sivistyksen ja kansallisen
harrastuksen kohottamiseksi kansannuorison keskuudessa.

Nuorisoseura-ajatus perustui siis ihanteellisiin
lähtökohtiin. Nuoriso oli ohjattava hyvien ja
kehittävien harrastusten pariin. Tätä vastaan ei
virkavallalla, jonka oli jatkuvasti pidettävä
mielessä mitä Pietarista kuului, voinut olla
huomauttamista. Sen viranomaiset näyttivät
hiljaisesti hyväksyvän, että "hyvät ja kehittävät
harrastukset" tarkoittivat myös kansallisen
tietoisuuden herättämistä ja voimistamista.
Nuorisoseuraliike oli selkeästi suomalainen
ilmiö. Esimerkiksi Ruotsissa ei samanaikaisesti
esiintynyt vastaavaa virtausta. Saksassa tosin
syntyi vimme vuosisadan lopulla voimakas
nuorisoliike, joka sitten kanavoitui myös taiteisiin
ns. "Jugendina". Tämän liikkeen synty ajoittui
kuitenkin hieman myöhemmäksi kuin meidän
nuorisoseurojemme liikkeellelähtö. Sitä paitsi
"Jugend" oli oppositio-liike, joka kapinoi vallassa
olevaa sukupolvea vastaan, pyrki eroon sen
tavoista ja käsityksistä. Suomalainen
nuorisoseuraliike ei tietenkään ollut synnyttämässä
kansallista eripuraa, vaan päinvastoin luomassa
kansallista yhtenäisyyttä. Eroa oli siinäkin, että
saksalainen "Jugend" ennen muuta vetosi opiskelevaan
nuorisoon, kun taas meidän nuorisoseuramme
halusivat saada liikkeelle maaseudun "kansannuorison".

Kapinaan vanhempaa sukupolvea vastaan ei Suomessa
siihen aikaan ollut ainakaan aineellista syytä.
Suomessa viime vuosisadan loppuvuosikymmenet
olivat taloudellisen eteenpäinmenon ja vaurastumisen
aikaa. Esitän siitä vain yhden esimerkin.
1880-luvulla silloisissa Mikkelin ja Kuopion
lääneissä oli yksi maakauppa 1800 asukasta kohti,
mutta kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin jo yksi
kauppa 1000 asukasta kohti. Kauppojen lukumäärän
suhteellinen lisääntyminen merkitsi palvelujen
saatavuuden lisääntymistä, mikä varmaankin oli
tullut mahdolliseksi väestönn ostokyvyn parantuessa.
Mielenkiintoista toki on, että me tänään
mittaamme "kehitystä" ihan päinvastaisella tavalla
- kauppaverkoston harveneminen ja keskittyminen
on nyt edistyksen indikaattori.

Yli sata vuotta on siis kulunut nuorisoseuraliikkeen
syntyajoista. Silti ongelmat ovat edelleen
pitkälti samoja. Ainakin varttuneempi väki pohtii
edelleen keinoja nuorison saamiseksi "hyvien ja
kehittävien harrastusten" pariin. Nyt kuitenkin
nuorisolla on syytä Suomessakin lähteä liikkeelle
kapinallisinkin tunnuksin. Jos nuorison piirissä
syytetään edellisiä sukupolvia, sillä on tietty
oikeutuksensa. Suomessa oli tämän vuoden toukokuun
lopussa n. 475 000 työtöntä, heistä lähes
100 000 - siis yli viidennes - oli alle 25-vuotiaita.
Jos arvioimme 19-63-vuotiaat kansalaiset
työikäisiksi, muodostaa nuorisoaika (25. ikävuoteen
asti) koko työiästä vain noin 13 %, mutta
työttömistämme nuoria on kuitenkin siis selvästi
yli 20 %. Maamme hälyttävä työttömyys kohdistuu
kaikkein raskaimpana nuorisoon eli siihen ikäryhmään,
joka jo 10-15 vuoden kuluessa joutuu ottamaan
kantaakseen päävastuun maan kohtaloista.
Sama nuoriso joutuu myös hyväksymään sen, että
esimerkiksi sille aikanaan tulevat eläke-edut
ovat paljon vähäisemmät kuin mistä heitä edeltävä
sukupolvi vielä saa nauttia.

Työttömyys on koko kansan onnettomuus, mutta
monille nuorille se uhkaa muodostua elinaikaiseksi
tragediaksi. Siis mitä tehdä? Kovin laiha
lohtu on, että työttömyys ei ole pelkkä suomalainen
ongelma; työttömyys on lisääntymässä koko
Euroopassa, koko teollistuneessa maailmassa
kehitysmaissa laajamittainen työttömyys on jo
vuosikymmeniä ollut pysyvä olotila. Lohtu on
sitäkin laihempi kun ilmeistä on, että
myönteisimpienkin taloudellisten skenaarioiden
toteutuessa työttömyys tulee pysymään ennakoitavissa
tulevaisuudessa korkealla tasolla.
Tämä johtuu siitä, että varsinainen tuotantotoiminta
on yhä pitemmälle automatisoitavissa. Sama
koskee hallintotehtäviä ja jo monia palvelutehtäviäkin.
Luin äsken sanomalehdestä, että jopa
ennustajat ja astrologit pystyvät tietokoneiden
avulla moninkertaistamaan työpanoksensa. Vaikka
ehkä lama-aikana heidän palveluistaan on lisääntyvää
kysyntää, on olemassa vaara, että
työttömyyskortistoissa pian löytyy ammattinimikkeinä
"lapinnoitiakin".

Keskustelussa on tuotu esiin mm. ajatus, että
tuotannossa koneillekin olisi säädettävä "sosiaalimaksut",
joilla voitaisiin kerätä varat työttömyyskorvauksiin.
Selväpiirteisen järjestelmän
luominen voi olla vaikeaa, mutta asiaa kannattaisi
selvittää. Työttömyyskorvauksilla ei kuitenkaan
pitkällä tähtäyksellä voida hoitaa ongelman
psykologista puolta, eikä kansalaisten jakautumista
kahteen kastiin työhön kelpaaviin ja työhön
kelpaamattomiin.

Esiin on tuotu myös mahdollisuus "työn jakamiseen",
mikä merkitsi sitä, että pahimmilla
työttömyysaloilla esimerkiksi 10 työpaikkaa kohti
palkattaisiin 15 työntekijää, jotka sitten
vuorottelisivat työssä. Tämä tietenkin merkitsisi
vastaavaa työansion vähenemistä jokaiselle.
Tällaisella luontevalta tuntuvalla järjestelyllä on
kuitenkin ongelmansa. Ihmiset eivät - onneksi -
ole toistensa klooneja, joten samassa työssä
vuorottelu voisi aiheuttaa monenlaisia ristiriitoja
ja työn tuloksien heikentymistä.

Tulevaisuudennäkymä, jonka mukaan meidän on
valmistauduttava pysyvään joukkotyöttömyyteen on
tietenkin vakava ja sillä on monia vaikutuksia.
Viime vuosina on monissa yhteyksissä korostettu
korkean koulutustason merkitystä myönteisen
taloudellisen kehityksen takaajana. Tänään joudumme
toteamaan, ettei paraskaan koulutus ole vakuutus
työttömyyttä vastaan. Joudumme kysymään, missä
määrin meillä on varaa kouluttaa ihmisiä
työttömyyteen ja toisaalta varmaankin toteamaan, että
nuorten kouluttautumismotivaatio vähenee.

Johtopäätökseni on, että meidän on tutkittava
kaikki keinot työttömyysasteen kaventamiseen
mahdollisimman alhaiseksi. Sen lisäksi on kuitenkin
tarpeen määrätietoisesti selvittää, minkälaiseksi
tulevaisuuden suomalainen yhteiskunta
todennäköisimmin muodostuu väestömäärältään, väestön
ikärakenteeltaan, koulutustarpeiltaan, palvelujen
kysynnältään, tuotantokapasiteetiltään jne.

Tällaisen tulevaisuudenarvion pohjalta yhteiskuntaamme
on sitten pyrittävä suuntaamaan. Jos meidän
koulutustarjontamme on ylimitoitettu, kuten
ilmeisesti nyt on asianlaita eräillä akateemisilla
aloilla, sitä on karsittava. Ei kuitenkaan
juustohöylällä, vaan siten, että koulutuksen taso
ja laatu säilytetään mahdollisimman korkeana
siellä, missä koulutusta annetaan. Karsiminen
merkitsee joidenkin koulutusyksiköiden lakkauttamista,
mikä ei ole helppoa, mutta tulevaisuudessa
ilmeisen välttämätöntä.

Pelkään, että tähänastinen sanomani tuntuu
kuulijoistani synkältä ja pessimistiseltä. Tosiasiat
on kuitenkin tunnustettava - sehän on viisauden
alku - kuten presidentti J.K. Paasikivi
väsymättomasti korosti. Nyt kokemamme ja edessä olevat
vaikeudet vaativatkin ennen muuta viisautta.

Tänä kesänä minulla on ollut mahdollisuus tutustua
kesätapahtumiin eri puolilla Suomea - tapahtumiin,
jotka on useimmiten järjestetty talkoovoimin.
Yksi erikoisimmista tapahtumista oli
Oravaisten historiallinen juhlatilaisuus, jossa
esiinnyin Lotta Svärdinä. Tuolla Pohjanmaalla
muisteltiin tapahtumia aina vuodelta 1808.
Lotta Svärdinä - Vänrikki Stoolin tarinoiden
mukaisena henkilönä - esiintyessäni, minulle
muistui mieleen Runebergin kuvaus sodasta vuosina
1808-1809. Kuvaushan on hyvin isänmaallinen ja
siinä opimme tuntemaan monta sotasankaria.
Nyttemmin historiantutkimus on kuitenkin osoittanut
myös tuntemattoman sodan tässä sodassa. (Anders
Persson: 1808, Gerillakriget i Finland, utgiven
1986). Tuntematon sikäli, että aikaisemmin emme
ole tiedostaneet talonpoikaiskapinoiden merkitystä
ja heidän osuuttaan varsinaisen sotaväen
vahvistuksena emmekä myöskään itse kapinan merkitystä
Suomen tulevalle asemalle.

Muutamia vuosia sitten ilmestyneessä tutkimuksessa,
joka pitkälti perustuu vanhoista venäläisistä
arkistoista pelastettuun aineistoon, arvioidaan,
että talonpoikien vastarinnalla oli hyvin suuri
merkitys maamme autonomian saavuttamisessa.
Virkakoneisto ja jopa Suomenlinna olivat olleet
valmiita luovuttamaan suurvallan sotaväen edessä.
Mutta vastarinta mm. Ahvenanmaalla, Varsinais-
Suomessa, Pohjanmaalla, Karjalassa ja Savossa
osoitti Venäjän keisarille, ettei suomalaisten
kanssa voinut tulla toimeen, ellei heille suotu
mahdollisuutta säilyttää vanha pohjoismainen
oikeusjärjestyksensä mukaanlukien talonpoikien
vankka ja vapaa asema.

Nämä lukuisat kesätapahtumat toivat vielä
mieleen, että Suomessa niin kuin monessa muussa
Euroopan maassa on virinnyt voimakas kiinnostus
oman maan historiaan. Mitä tämä meille kertoo?
Uskon, että menneisyyttään tutkimalla kansat
etsivät uutta kansallista identiteettiään.
Taloudellisten ja poliittisten myllerrysten
keskellä vanhat vastaukset eivät enää kaikilta osin
päde. On löydettävä kestävä pohja, joka antaa
vastauksen siihen, keitä me olemme kansana tai
ryhmänä. Sellaisen kansan, joka on elänyt
enemmistönä Kansallisvaltiossa, ei tavallisesti ole
ollut pakko miettiä omaa identiteettiään. Se on
tullut itsestäänselvyytenä valtion symbolien
kautta.

Vain menneisyytensä tunteva kansa voi rakentaa
kansallisen minänsä, kansallistunteensa ja
-identiteettinsä kestävälle pohjalle. Myös meidän
kouluissamme on riittävästi panostettava historian
tuntemukseen; silloin kansallistun on vankemmalla
pohjalla.

Elämme kautta, jolloin kansallisaate on voimakkaampi
kuin vuosikymmeniin. Rehellisesti on todettava,
ettemme voi puhua yhdestä ainoasta
kansallisaatteesta. Ajatuksesta on käytetty eri
aikoina mitä erilaisemmissa yhteyksissä - sekä
hyvän että pahan puolustamisessa - niin valtion
muodostamiseen kuin myös sen pirstomiseen. Ja
sama moninaisuus näkyy myös nyt esimerkiksi
itäisessä naapurissamme.

Euroopassa kansalliskiistoja ei voida ratkaista
siirtämällä rajoja tai siirtämällä kansoja
synnyinseudultaan. Jälkimmäistä kutsutaan lehdistössämme
etnisiksi puhdistuksiksi. Kysymys on kansanmurhista.
Ne voidaan ratkaista vain vähemmistöjen
aseman turvaamisella. Tähän tarvitaan usein
kansainvälisiä takeita.

Nuorisoseuraliike on ollut ja on - kuten jo edellä
totesin - "kansannuorison" liike. Se on kokenut
tehtäväkseen kulttuuriaktiivisuuden levittämisen
kaikkialle Suomeen ja saavutuksiensa ylläpitämisen.
Itse olen kotoisin Uudeltamaalta,
kuitenkin seudulta, joka lapsuudessani ja
nuoruudessani vielä oli jokseenkin syrjäinen.
Kunnanlääkäri-isäni vastuulla oli yli 10 000 ihmisen
terveys, mutta hänen vastaanotollaan ei ollut
juoksevaa vettä. Tästä "kehitysmaasta" olemme
raskaista sodista huolimatta rakentaneet
hyvinvointivaltion, joka jo on ulottunut jokaiseen
maankolkkaan. Tätä saavutusta meidän on nyt käytävä
turvaamaan ja puolustuamaan. Tärkeää on,
ettei siinä toimessa synny eriarvoisuutta maan
eri alueiden, kaupunkien ja maaseudun välille.
Jokaisen kansalaisen kaikkialla Suomessa pitää
voida kokea nyt edessä oleva "Suomen puolustaminen"
yhteiseksi asiaksi. Olen varma siitä, että
edelleen elinvoimainen nuorisoseuraliike käy
meidän aikamme Suomen puolustustaistelussa eturintamaan.

Suomen puolustaminen ei mielestäni merkitse eristymistä
tai etäisyyden ottamista ympäröivään
maailmaan. Siinä keskustelussa, jota vilkkaana
käydään, taitetaan peistä siitä, pitäisikö Suomen
liittyä Euroopan yhteisöön, vaiko jättäytyä sen
ulkopuolelle. Siihen asiaan suomalaiset ottavat
aikanaan kansanäänestyksessä kantaa. Ilman
kansanäänestystäkin on kuitenkin ilmeistä, että
Suomi on osa maailmanyhteisöä; että meidän
maailmanyhteisön jäsenenä, olkoonpa että siinä
yhteisössä olemme pieni kansa, pitää pyrkiä
toimimaan näkyvästi ja kuuluvastikin. On kovin helppoa
läpertyä myötäilemään mitä "isot pojat" sanelevat.
Ei meidän tarvitse olla "isojen poikien"
asialla. Me voimme, ja meidän pitää kertoa
maailmalla, minkälaisen maailman me suomalaiset
toivomme toteutuvan. Ei meidän tarvitse seistä lakki
kädessä ovenpielessä, vaan meidän on muiden
pienten valtioiden ja kansojen kanssa ilmaistava,
mikä meidän mielestämme on rauhan ja turvallisuuden
takaava maailmanjärjestys.

Olen varma siitä, että me suomalaisetkaan emme
voi väistää koko maailman kohtaloa. Maailmanyhteisömme
tulevaisuus ratkaistaan nykyisissä kehitysmaissa.
Niitä me emme voi millään budjettineuvotteluiden
punakynällä poistaa tietoisuudestamme.
Kehitysmaissa tikittää väestöpommi, joka
aikanaan saattaa matkaan kansainvaelluksen, jota
mikään Euroopan yhteisö ei aseellisin keinoinkaan
pysty torjumaan. Tosin Suomi on Euroopan äärilaidalla,
mutta ei ulottumattomissa. Omaan lamaan
käpertyneinäkin meidän on kannettava huolta maailman
kehityksestä. Meidän on oltava mukana rakentamassa
nykyistä tasa-arvoisempaa maailmanyhteisöä ja
myös suunnittelemassa sellaista maailmanyhteisöä,
joka elää sopusoinnussa maapallomme
rajallisten luonnonvarojen kanssa.

Toistasataa vuotta sitten lyseolainen Juho Hietanen
hahmotti tiukan kansallista nuorisoseuraliikettä.
Tietääkseni tämän päivän nuorisoserualaiset
ajattelevat ja toimivat kansainvälisemmin.
Meidän aikamme juho hietaset eivät pyri tavoittamaan
"kansallisnuorisoa", vaan kansainvälisesti
suuntautuvaa nuorisoa. Nuorisoseuraliikkeen
ulottuvuudet ovat laajentuneet. Arvelen tavoitteiden
olevan kahtaalla: kotiseudussa ja kotimaakunnassa,
mutta toisaalta koko maailmassa. Näin pitääkin
olla. Vain suuresta rakkaudesta kotiseutuun
ja omaan maakuntaan voi kasvaa vastuuta
maailmanyhteisöstä. Jos suhtautuu välinpitämättömästi
siihen, mikä on lähellä, on välinpitämätön
kaukaisempiinkin asioihin. Läheisimpien asioiden
vaaliminen kasvattaa suuremman yhteisön ymmärtämiseen.

Toivottaessani Ylä-Savon nuorisoseuroille jatkuvaa
menestystä toiminnassaan, toivon, että niiden
tavoitteina edelleen ovat nuorison "hyvät ja
kehittävät harrastukset", jotka valmentavat sekä
Suomen että koko maailmanyhteisön puolustamiseen.

Lisää kirjanmerkki