Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Puolustusministeri Elisabeth Rehnin esitelmä Maanpuolustuskiltojen Liiton seminaarissa 30.1.1993 klo 15.00 Kadettikoululla Helsingissä

Itämeri Suomen turvallisuuspolitiikassa

Itämeren strateginen asetelma on viime vuosien
aikana perusteellisesti muuttunut. Neuvostoliiton
ja Varsovan liiton hajoaminen, Baltian maiden
itsenäistyminen ja sen seurauksena Venäjän
Itämeren laivaston osoittainen vetäytyminen kohti
Suomenlahden perukkaa ovat siirtäneet alueen
strategisen painopisteen Itämeren eteläosista
kohti pohjoista lähemmäs meidän rantojamme. Niinikään
Naton uudelleenjärjestelyt ja niiden yhteydessä
tapahtunut Itämeren, Pohjanlahden ja
Suomenlahden sisällyttäminen Englantiin sijoitetun
Naton luoteisen johtoportaan vastuualueeseen
vaikuttavat siihen, että suurvaltojen mielenkiinto
Itämeren aluetta kohtaan kasvaa. Minun ei tarvitse
konkretisoida Itämeren merkitystä tälle
kuulijakunnalle. Me olemme riippuvaisempia tuosta
merestä kuin mikään muu maa. Kulkeehan 85 prosenttia
ulkomaankaupastamme Itämeren kautta.

Itämeren strateginen merkitys on historiassa
muuttunut Euroopan voimatasapainossa tapahtuneiden
suurten muutosten tuloksena. Sen jälkeen kun
Pietari Suuri 1700-luvulla riisti Ruotsilta Baltian
ja perusti Suuren Pohjan sodan vielä kestäessä
nimeään kantavan kaupungin Nevan suulle,
ovat tällaisia selkeitä muutoksia olleet Krimin
sota (1854-56), ensimmäinen maailmansota, toinen
maailmansota sekä nyt Neuvostoliiton hajoaminen.

Kaikilla näillä muutoksilla on ollut suora
vaikutus Suomen turvallisuuspoliittiseen asemaan.
Krimin sodan vaikutus tuntuu vieläkin, sillä
paitsi että se toi läntisten merivaltojen
merisodankäynnin Suomen rannikoille se aiheutti
myös Ahvenanmaan demilitarisoinnin vuonna 1856.
Ensimmäinen maailmansota johti Venäjän keisarikunnan
luhistumiseen ja uusien itsenäisten valtioiden
syntymiseen Itämeren rannoille. Toinen
maailmansota taas synnytti tilanteen, jossa
Neuvostoliitto hallitsi Itämeren itäistä ja eteläistä
rantaa alkaen Viipurista päätyen Tanskan
salmien suulle ja hallitsi siten Itämeren strategista
asetelmaa.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen olemme
tilanteessa, joka peruselementeiltään muistuttaa
ensimmäisen maailmansodan jälkeistä strategista
asetelmaa. Nyt tapahtuneen muutoksen suuruutta
kuvaa vilkaisu karttaan: Varsovan liiton päivinä
Neuvostoliiton valta Itä- meren etelärannalla
ulottui lähes Jyllannin niemimaalle. Näin esimerkiksi
Ruotsi kokonaisuudessaan sijaitsee idempänä
kuin Euroopan takavuosina halkaissut rautaesirippu oli.

Tänään Venäjä vetäytyy Itämerellä ja sen
laivasto on jättämässä Baltian satamat. Saksassa
olevien entisten neuvostojoukkojen siirtäminen on
edellä aikatauluaan ja Puola on ollut jo jonkin
aikaa tyhjä taistelujoukoista. Viro, Latvia ja
Liettua ovat itsenäisiä, mutta niiden
turvallisuuspoliittinen asema ei ole vakiintunut ja Puola
etsii itselleen turvallisuuspoliittista roolia.
Ruotsi on siirtämässä puolustuksensa painopistettä
voidakseen pitää yllä tehokasta ilma- ja merivalvontaa
Itämeren alueella. Aikaisemmin selkeä
jako kahteen, joskin välissä oli kahden puolueettoman
maan saareke, on hajaantunut mosaiikiksi,
missä lukuiset irtonaiset osat etsivät paikkaansa
kuvion kokonaisuudessa.

Itämeren alueen suurin epävarmuustekijä on
luonnollisesti kehitys Venäjällä. Demokratian ja
talouden myönteinen kehitys siellä on Itämeren
piirin turvallisuuspoliittisen kehityksen kannalta
tärkein muuttuja. Se mitä tapahtuu Venäjällä,
vaikuttaa puolestaan ratkaisevasti kehitykseen
Baltian tasavalloissa. Entisen Neuvostoliiton
joukot ovat vetäytymässä uudelleen itsenäistyneistä
tasavalloista, vaikka sopimus joukkojen
vetäytymisen aikataulusta on olemassa vain Liettuan
kanssa. Joukkoja kuitenkin kotiutetaan kaiken
aikaa myös Latviasta ja Virosta huolimatta
Jeltsinin taannoisesta ilmoituksesta, että vetäytyminen
keskeytetään. Jeltsinin keskeyttämisilmoitus
oli lähinnä luettavissa osoitukseksi Venäjän
johdossa vallitsevasta ristiriitaisesta tilanteesta.

Tilanteen hankaluus Baltian maissa on suoraan
verrannollinen niissä asuvan venäläisen vähemmistön
suuruuteen. Liettuan asukkaista vain 20 %
kuuluu vähemmistöihin, kun vastaava luku Virossa
on 38. Latvialaiset ovat hädin tuskin enemmistönä
omassa maassaan sillä vähemmistöjä on peräti 48 %
väestöstä. Pääosa kaikista vähemmistöistä on
venäläisiä.

Moskova on valittanut aina YK:ta myöten Viron
ja Latvian venäläisten vähemmistöjen ihmisoikeuksien
loukkauksista, vaikkakaan ETYK:n tarkkailijaryhmä
ei ole sellaisia havainnut. Toisaalta
kuitenkin ensimerkiksi Viron jäsenyys Euroopan
neuvostossa on tyssännyt venäläisvähemmistön
kohteluun. Tällainen suhtautuminen ei kuitenkaan
ole oikeutettu, sillä Virossa asuva venäläinen
saa melko helposti Viron kansalaisoikeudet.

Vähemmistöjen aseman tekee tulenaraksi näissä
suvereeneissa maissa viipyvät venäläiset joukot.
Venäjällä on lisäksi runsaasti niitä, joiden on
vaikea käsittää, etteivät 1700-luvun alusta alkaen
maailmansotien välistä lyhyttä kautta lukuunottamatta
Venäjään kuuluneet maat enää olekaan osa valtakuntaa.

Kun venäläiset joukot aikanaan ovat poistuneet
jää Baltiaan sotilaallinen tyhjiö. Nämä
kolme pientä maata ovat liki viisi vuosikymmentä
jatkuneen miehityksen köyhdyttämiä. Siksi kestää
vuosia ennenkuin ne pystyvät huolehtimaan rajojensa
ja aluevesiensä sekä erityisesti ilmatilan
loukkaamattomuudesta mistä on vielä pitkä matka
kykyyn puolustaa maataan.

Venäjällä kannetaan huolta Virosta, Latviasta
ja Liettuasta sotilaallisena tyhjiönä. Jotkut
näkevät jo painajaisia Baltiasta Naton tukialueena.
Näissä skenarioissa Nato hallitsee Itämerta
ja sen lahtia. Baltian maihin on sijoitettu
Naton satamia, lentotukikohtia sekä kuunteluasemia.
Nato on kuitenkin kaikin tavoin pyrkinyt
välttämään tällaisen kuvan syntymistä. Baltian
maiden haluun lähestyä liittokuntaa vastattiin
NACC:n, Pohjois-Atlantin yhteistyöneuvoston
perustamisen muodossa. Siinähän ovat mukana entisten
Naton ja Varsovan liiton jäsenien lisäksi
myös hajonneen Neuvostoliiton entiset tasavallat.
Nato ei myöskään ainakaan toistaiseksi ole suostunut
myymään aseita omia puolustusvoimiaan rakentaville
Baltian tasavalloille.

NACC, Pohjois-Atlantin yhteisneuvosto, tarjoaa
yhden mahdollisuuden lisätä vakautta Itämeren
alueella. Tämä kylmän sodan osapuolten yhteenliittymään
tulivat mukaan myös Neuvostoliitosta
itsenäistyneet tasavallat. Näille "uusille maille"
sekä Puolalle NACC on eräs tie pyrkiä löytämään
paikkansa Itämeren turvallisuusjärjestelmässä.
Vaikka Suomi ei ollutkaan kylmän sodan
osapuoli, olemme mukana tässä yhteistyössä
tarkkailijajäsenenä. Se on luontevaa, sillä ovathan
NACC:n jäsenmaat ovat naapureitamme luoteessa,
idässä ja etelässä.

Baltian menetyksen mukana Venäjän Itämeren
laivasto on joutunut hankalaan tilanteeseen jakaessaan
aluksiaan Suomenlahden pohjukan ja Eteläisen
Itämeren rannalla olevan Kaliningradin, entisen
Königsbergin välille. Tällainen jako kahteen
erilliseen enklaaviin on hankala niin johtamisen
kuin toiminnakin kannalta. Syyttä ei tätä Venäjän
laivastolle hankalaa asetelmaa ole kutsuttu
spagaatiksi.

Vaikka Venäjän Itämeren laivasto on supistumassa
voimakkaasti ja muuttumassa rannikkolaivastoksi,
on se edelleen Itämeren alueen yli- voimaisesti
suurin merellinen voimaryhmä. Viimeisten
tilastojen mu- kaan Venäjän Itämeren laivastolla
on enää runsaat 150 taistelualusta, kun niitä
vielä 1990/91 oli 350. Voimakkaasti supistuneelle
laivastollekin on kuitenkin hankala löytää
laituripaikkoja, kun entisen Neuvostoliiton Itämeren
sotasatamien kapasiteetista puolet oli Baltian
maissa. Tilanne on ilmeisesti johtamassa uuden
sotasataman perustamiseen Suomenlahden rannalle
Viron itäpuolelle Luga-lahdelle, noin 100 kilometrin
päähän meidän rannikostamme.

Liettuan ja Puolan kainaloon jäävä Kaliningradin
sotilastukikohta, missä sijaitsee mm Itämeren
laivaston esikunta, on merkillinen reliikki. Sen
maayhteys Venäjälle kulkee kahden suvereenin
valtion, Belarusin, kuten Valko-Venäjä
itseään nykyisin kutsuu, sekä Liettuan halki.
Venäjä on kuitenkin ilmoittanut, ettei sillä ole
mitään syytä luopua alueesta. Kaliningrad saattaa
vastaisuudessa aiheuttaa alueella jännitteitä,
sillä sen naapurit ovat vaatineet tämän
tukikohta-alueen demilitarisointia.

Sotilaallisen painopisteen siirtyminen Itämeren
pohjoisiin osiin on nostanut jälleen keran
esille myös Ahvenanmaan demilitarisoinnin. Kuten
aiemmin jo totesin, linnoittamattomuus periytyy
jo Krimin so- dan ajalta, joskin asiasta on sovittu
kansainvälisesti kaksi kertaa myös tällä
vuosisadalla.

Kun demilitarsoinnista viime syksynä käytiin
keskustelua esitettiin ahvenanmaalaisten taholta,
että sopimus suojelee heitä paremmin kuin sotilaat.
Historia ei vain vahvista tätä uskoa. Esimerkiksi
tammikuussa 1918 saarten linnoittamattomuutta
koskeva sopimus oli voimassa. Se ei kuitenkaan
estänyt peräti viiden eri regiimin joukkojen
oleskelua saarella samanaikaisesti. Aluksi
siellä oli tietysti venäläinen sotaväki. Mutta
sittemmin paikalle saapui myös ruotsalaisia ja
saksalaisia joukkoja. Seuraavaksi saapui jäätyneen
Kihdin yli marssien Uudenkaupungin suojeluskunnan
vapaajoukko, joka kävi joitain menestyksellisiä
taisteluita venäläisiä vastaan. Viimeiseksi
saarelle saapui venäläisten sinne laivaama
suomalainen punakaarti.

Viime syksynä käydyssä keskustelussa Ruotsin
puolustusvoimien komentaja Bengt Gustafson kannatti
saarten linnoittamista. Onhan Ahvenmaasta
sanottu, että se on kuin Tukholmaa kohti osoitettu
pistooli. Vastaavasti taas Venäjän suurlähettiläs
Juri Derjabin kannatti Ahvenmaalla vieraillessaan
saarten linnoittamattomuutta. Sekä Gustavssonin
että Derjabinin kanta on perusteltu
heidän maidensa historiallisen kokemuksen valossa.
Saattaa olla, että Ruotsin ja Suomen mahdollinen
jäsenyys Euroopan yhteisössä nostaa Ahvenanmaan
kysymyksen jälleen kerran keskustelun
kohteeksi. On kuitenkin todettava, että meidän
kannaltamme solmimamme, Itämeren aluetta koskevat,
kansainväliset sopimukset ja muut näkökohdat
ovat painoarvoltaan suurempia kuin sotilaalliset
näkökohdat.

Naton merellinen vastuu päättyi vielä pari
vuotta sitten Tanskan salmiin. Liiton pohjoisen
siiven puolustuksen uudelleenjärjestelyjen yhteydessä
vastuualue muutettiin ulottumaan aina
Pohjanlahdelle ja Suomenlahdelle saakka. Viime
kesänä tehtiinkin laivastohistoriaa, kun Nato-
laivastot vierailivat uudelleen itsenäistyneiden
Baltian tasavaltojen satamissa. Laivasuohistoriaa
oli myös se, että pienehkö alusosasto Iso-Britanniasta
käväisi Pohjanlahdella.

Neuvostoliiton hajoamisen mukana hävisi laajan
konfliktin mahdollisuus Itämeren piiristä.
Alueella ei ole tällä hetkellä todettavissa
jännityksen kiristymistä tai varustelukilpailua.
Sotalaivojen lukumäärät päinvastoin alenevat.
Edellä totesin jo entisen neuvostolaivaston alusmäärän
puolittumisen. Nykyisen Puolan laivastolla
on jäljellä noin puolet sosialistisen edeltäjänsä
aluksista. DDR:n laivasto on käytännössä hävinnyt
kuten valtiokin. Liittotasavallan laivasto samoin
kuin laivaston ilmavoimat on suuntaamassa huomiotaan
Itämereltä Pohjanmerelle. Toisaalta on
mahdollista, että entisen Neuvostoliiton Mustan
meren laivaston aluksia joudutaan siirtämään
Itämerelle. Tällaisesta mahdollisuudesta keskusteltiin
viime syksynä Venäjän ja Ukrainan riidellessä
Mustanmeren laivaston omistuksesta.

Jännityksen lievenemistä Itämeren piirissä
kuvastaa se, että Ruotsi on keventämässä maavoimiaan
maansa eteläosissa. Tapahtunut lienee tulkittavissa
niin, että Ruotsi katsoo idästä tulevan maihinnousun
uhkan poistuneen. Venäjä vetäytyy Baltiasta ja
Etelä-Ruotsiin tehtävän maihinnousun Varsovan
liiton työnjaossa ilmeisesti
vastuulleen saaneista DDR:sta ja Puolasta ei ole
vaaraa. Se kuvastuu kaiken muun ohella siinä,
että näiden maiden aikanaan varsin vahvat
maihinnousulaivastot on romutettu.

Mutta absoluuttinen rauhan meri ei Itämeri
nytkään ole. Ruotsin rannikkopuolustus tekee
edelleen sukellusvenehavaintoja ja käytti viime
syksyn mittaan myös aseita etsimiään vedenalaisia
vastaan.

Edellä esitetyn valossa saattaa näyttää siltä,
että Suomen tulisi keskittää sotilaallista
voimaansa nimenomaan Itämeren alueelle - onhan alueen
strateginen merkitys selvästi kasvamassa.
Etelä-Suomen ja siihen liittyvien merialueiden
lisäksi Suomella on toinenkin puolustuksellinen
painopistealue: Lappi. Sen strateginen asema
liittyy Kuolan ja Jäämeren alueen sotilaalliseen
merkitykseen. Suomen kannalta tämä tarkoittaa
sitä, että meidän on ylläpidettävä uskottava
puolustuskyky ja ennenkaikkea uskottava
ilmapuolustuskyky myös Pohjois-Suomessa. Suomen
ilmapuolustuksen merkitystä alleviivaa myös se tosiasia,
että strategisia ydinaseita vähentävä START
II-sopimus korostaa sukellusveneisiin sijoitettujen
ballististen ohjusten sekä ylläpitää ilmasta
laukaistavien risteilyohjusten merkitystä.

Kuten muistetaan, Persianlahden sota korosti
yleensäkin risteilyohjusten käyttökelpoisuutta.
Niitä voidaan käyttää paitsi ydinlatauksella myös
tavanomaisin räjähtein varustettuina, sillä aseet
osoittautuivat yllättävänkin tarkoiksi.
Risteilyohjukset ovat meidän kannaltamme huomiotavia
aseita, sillä niiden lyhimmät lentoreitit kulkevat
Venäjän ydinalueille Skandinavian ja Suomen
ilmatilan kautta.

Itämeren sotilaallisen painopisteen ja sitä
myöden suurvaltojen mielenkiinnon siirtyessä
kohti meidän rantojamme edellytyksemme huolehtia
alueemme koskemattomuudesta ovat kohtuullisen
hyvät. Vaikka käytettävissä olevat resurssit ovat
melko vaatimattomia, on rahat pyritty käyttämään
mahdollisimman tuottavasti. Merivoimat on saamassa
päätökseen uusien kotimaassa valmistettujen
ohjusveneiden käyttöönoton. Persianlahden sodan
eräs opetus oli merimiinasodankäynnin tehokkuus.
Olemme toki ennen viime opetuksiakin panostaneet
miinasodankäyntiin. Niinpä uudet miinalaivat ovat
tulossa palvelukseen. Rannikkopuolustustamme ovat
jotkut meille kohteliaat asiantuntijat sanoneet
jopa maailman moderneimmaksi. Vedenalaiseen
valvontaverkkoon, kiinteisiin rannikkolinnakkeisiin
ja kuorma-autoihin sijoitettuihin ruotsalaisvalmisteisiin
meritorjuntaohjuksiin tukeutuva järjestelmämme
onkin kieltämässä nykyaikainen.

Kun Itämerestä takavuosina haluttiin tehdä
rauhan meri, oli alueelle vielä säännöllisesti
sijoitettu useita ydinohjuksin varustettuja
sukellusveneitä. Noihin aikoihin verrattuna
voitaisiinkin nyt ehkä puhuakin rauhan merestä.
Mutta olen edellä luetellut useita te- kijöitä,
jotka saattavat muuttaa rauhan meren hyvinkin
äkkiä vähemmän rauhalliseksi. Kun tällaiset muutokset
ovat hyvin nopeita, niihin täytyy olla
valmistautunut. Jos uhkaan aletaan varautua vasta
sitten kun se on ilmeinen, ollaan auttamattomasti
myöhässä.

Lisää kirjanmerkki