Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Presidenttiehdokas Elisabeth Rehn Studia generalia -tilaisuudessa Turun yliopistossa tiistaina 16.11.1993 klo 15.00

Kolmisen viikkoa sitten valtioneuvosto esitti eduskunnalle selonteon
Suomen tulevaisuudesta ja toimintavaihtoehdoista lähivuosikymmeninä.
Selonteon liitteinä ovat monien alojen asiantuntijoiden arviot edessä
olevista ongelmista ja mahdollisista kehitysurista sekä Suomen
vahvuuksista ja heikkouksista niiden
kohtaamisessa.

Selontekoa on arvosteltu sekä eduskunnassa käydyssä keskustelussa
että julkisuudessa etenkin liiallisesta tämän hetken kuvaamiseen
rajoittuvasta passiivisuudesta, kannanottojen ja visioiden
puutteesta. On sanottu, ettei valtioneuvosto ole pystynyt osoittamaan,
minkälaisen Suomen se toimenpiteillään ja politiikallaan
pyrkii rakentamaan. Valtioneuvoston jäsenenä olen valmis yhtymään
pääministeri Ahon kantaan siinä, että nyt on kysymys
keskustelun herättämisestä ja siitä, että valtioneuvosto ei ole
futurologian tutkimuslaitos. Tuskin on liioin ajateltavissa, että
jokainen uusi hallitus sisällyttäisi ohjelmaansa oman käsityksensä
Suomen pitkän aikavälin tulevaisuudesta. Sellaisen käsityksen on
synnyttävä muulla tavalla. Hallitusten asia on pyrkiä toimimaan
niin, että edellytykset Suomelle edulliselle, hyvälle tulevaisuudelle toteutuvat.

Miten sitten kuva, käsitys Suomelle edullisesta, hyvästä
tulevaisuudesta voi syntyä? Miten voimme päätellä, mikä on "edullista",
mikä on "hyvää"? Miten voimme hahmottaa edellytykset, joiden pitää
toteutua, jotta saavuttaisimme edullisen ja hyvän? Arvelen, että
vastauksien näihin kysymyksiin pitää ensisijaisesti kiteytyä eri alojen
tutkijoiden vuorovaikutuksessa ja ajatustenvaihdossa. Yliopistoillamme
onkin mielestäni tällä saralla suuri vastuu.

Valtioneuvoston selonteossa todetaan mm. "Suomalaisessa yhteiskunnassa
vallitsee vakava luottamuspula kansalaisten ja instituutioiden välillä".
Näihin kansalaisten luottamuksen menettäneisiin
instituutioihin on valitettavasti luettava myös yliopistot. Jos maamme
sivistyshistoriaa miettii, voi todeta, että on ollut aikoja, jolloin yliopistot,
sekä opettajat että opiskelijat ovat esittäneet tulevaisuuden visioita. Viime
vuosikymmeninä yliopistot ovat muuttuneet passiivisiksi järjestelmään
sopeutujiksi. Voimat on tuhlattu monenlaisiin - ehkä sinänsä tarpeellisiin -
muodollisiin uudistuksiin, rakennushankkeisiin ja organisaation pohtimisiin,
mutta yhteiskuntaa uudistavana instituutiona yliopistot ovat vieraantuneet
ja menettäneet asemansa, jopa omissa silmissään.

Tämä voi kuulostaa kovalta puheelta ja myönnän tarkoituksellisesti
kärjistäväni. Yliopistot on nimittäin taas herätettävä tavoittelemaan
paikkaansa kansakunnan unilukkareina ja tulevaisuuden
lippujen kantajina. Ollakseni oikeudenmukainen myönnän kernaasti,
että valtioneuvoston selonteon tausta-asiantuntijoista
Turun kauppakorkeakoulun Mika Mannermaa ainoana esitti
vaihtoehtoiset skenaariot tai mallit Suomelle vuonna 2017, eli
sadan vuoden itsenäisyyden juhlavuodelle. Juuri tällaista tietoa ja
aktiivisuutta me ns. poliittiset päätöksentekijät yliopistoilta odotamme,
ei suinkaan pelkkää ja ikuista rahanpuutteen ruikuttamista.
Uskallan arvella, että sitä eivät odota vain päätöksentekijät vaan
myös kansalaiset.

Valtioneuvoston selonteon eräs päätelmä on, että Suomen koulutustaso
kestää eurooppalaisen vertailun ja tuottaa henkisiä voimavaroja.
Ongelma on, että emme osaa riittävän tehokkaasti hyödyntää tätä
resurssia. Hyvä koulutustaso on tiettyyn rajaan aineeton itsetarkoitus,
mutta kansakunnan tulevaisuutta silmälläpitäen
se on aktivoitava, pantava liikkeelle katalysoimaan uudistumista.
Tämän peruskoulutuksen tuottaman voimavaran mobilisoiminen
on käsitykseni mukaan nykyisten ja vastaisten yliopistojen tehtävä.

Johtopäätökseni siis on, että Suomelle edullisen ja hyvän tulevaisuuden
saavuttamisen erään perusedellytyksen muodostavat
toimivat, aktiiviset, opetuksessaan ja tutkimuksessaan suuntaa
näyttävät yliopistot. Kun tällainen päätelmä esitetään, on samalla
kysyttävä, onko yliopistojärjestelmällämme tällä hetkellä rakenteeltaan
ja tavoitteiltaan valmiuksia vastata haasteeseen. Valtioneuvoston
selonteon tausta-asiantuntijoista ovat sitä pohtineet Osmo
Kivinen ja Risto Rinne sekä Matti Peltonen.

Ennen kuin käyn pohtimaan mainittujen asiantuntijoiden käsityksiä,
on ehkä kuitenkin syytä viipyä viime vuosikymmenien
koulutusuudistuksissa ja rakennemuutoksissa. 1960-luku toi Suomeen
ns. yhtenäiskoulun ja periaatteessa kaiken koulutuksen siirtymisen
yhteiskunnan valvontaan. Epäilemättä se tuotti huomattavaa
edullista kehitystä, silti on taas nähtävissä suuntausta lukion ja
muun korkeamman koulutuksen yksityistämiseen. Yhtenäiskoulu
ei liioin puuttunut koulun aloittamisikään. Lapsemme aloittavat
koulunsa edelleen vuotta vanhempina kuin eurooppalaiset lapset,
vaikka varmaan ovat koulukypsiä jo 6-vuotiaina. Jo lähdössä
menetämme siis yhden koulutusvuoden. Tämä menetetty vuosi
yhdessä hitaan ja osin tehottoman yliopisto-opiskelun kanssa
johtaa siihen, että suomalaiset suorittaessaan akateemisen
loppututkintonsa ovat pari-kolme, ehkä viisikin vuotta eurooppalaisia
opiskelijoita vanhempia. Tohtorin tutkintoon ehdittäessä tuo ikäero
saattaa kasvaa jo kymmeneen vuoteen.

Kansainvälistymisen toivottavasti lisääntyessä ja suomalaisten
opiskellessa yhä enemmän kokonaan tai osaksi ulkomailla, kansainvälinen
kuva suomalaisista muodostuu oudoksi, kun meikäläiset tädit ja
sedät joutuvat nuorten tyttöjen ja poikien opiskelutovereiksi.
"Kansainvälistä kuvaa" voi tosin pitää vähemmän tärkeänä,
vakavampaa sen sijaan on, jos meidän yliopistomaailmamme
sekä iältään että arvoiltaan keski-ikäistyy, jopa senilisoituu. Eräs
tuore tutkimus osoitti, että nuorisollamme on nykyään keski-ikäisiä
asenteita ja arvoja. Mitä sitten, kun tämä nuoriso on fyysisesti
keski-iässä? Ovatko arvot vanhusten arvoja? Tottakai, kun jatkuvasti
toitotetaan Suomen väestön vanhenemista!

Tämän hetken tärkeimpiä koulutuspoliittisia kysymyksiä on oman
käsitykseni mukaan koulutus- ja yliopisto-opiskeluajan tuntuva
lyhentäminen. On siirryttävä koulun aloittamiseen 6-vuotiaana.
Lukion luokattomuus ei saa johtaa lukio-opintojen pitenemiseen,
vaan pikemminkin lyhenemiseen. Yliopisto-opinnot pitäisi voida
aloittaa 17- ja 18-vuotiaina ja yliopiston ensimmäiseen loppututkintoon
pitäisi keskimäärinkin voida yltää jo 22- ja 23-vuotiaina.

Tieteellisen jatkokoulutukseen lähtevien pitäisi siten voida saavuttaa
tohtorin arvo keskimäärin hyvinkin alle 30-vuotiaina.

Osmo Kivinen ja Risto Rinne ovat pohtineet korkeakoululaitoksemme
rakennetta suhteessa tulevaisuuden haasteisiin. Tärkeää
on heidän mielestään yhtäältä oivaltaa ammattikorkeakoulujen
rooli ja merkitys ja toisaalta selkeästi tiedostaa ammattikorkeakoulujen
ja tiede- tai sivistysyliopistojen erot. Jo määritelmän mukaan
ammattikorkeakoulut ovat ammattiin valmentajia - tieteellisen
"erinomaisuuden" välittäminen ei kuulu niiden tehtäviin. Kivisen ja
Rinteen visioissa yliopistot sen sijaan elitisoituvat ja saavat tehtäväkseen
nimenomaan tuottaa "erinomaisuuden keskuksia", joihin
voimavaroja keskitetään. Saattaa tuntua siltä, että tämä näkemys
hylkää aikaisemmat tasa-arvoisen koulutuksen opit, mutta tavallaan
se siirtää tasa-arvon ammattikorkeakouluihin ja palauttaa
elitismin yliopistoihin. Itseäni toki vaivaa se, missä ja miten kulloinenkin
"erinomaisuus" arvioidaan ja todetaan, mutta myönnän
kyllä, että huippututkimus on kilpailua ja sellaisena elitististä.
Suomen voimakkaasti tasa-arvoa korostavaan asenneilmastoon
erinomaisuuden käsite saattaa kyllä tuoda ristiriitaisia tunteita.

Kun yliopistojen roolia tulevaisuuden Suomessa pohtii, ei voi
välttää ajatusta, että yliopistoja ja korkeakouluja perustettiin
menneinä vuosikymmeninä vähäisin perustein, etten sanoisi
holtittomasti. Jos yliopistoa ei sentään saatu joka niemen notkoon,
niitä on Suomen väkilukuun nähden vähäisimmänkin arvion
mukaan enemmän kuin tarpeeksi. Suomi jäänee väkiluvultaan
Yhdysvaltojen pienintäkin osavaltiota pienemmäksi ja Yhdysvaltojen
pienessä osavaltiossa on yleensä yksi osavaltion yliopisto.
Viisimiljoonaista Suomea palvelee lähes kaksikymmentä yliopistotasoista
oppilaitosta. Kun taloudellinen lama on iskenyt, on tuskin
syytä ihmetellä, että liian raskas yliopistolaitos on joutunut
vaikeuksiin.

Yliopistoissa toimivien on sitä tietenkin vaikea tunnustaa, mutta
ilmeistä kaiketi on, että Suomen yliopistolaitos on kasvanut yli
kaikkien äyräiden. Tuskin on muuta mahdollisuutta kuin sopeuttaa
se vastaamaan kansakunnan tarpeita, ja kansakunnan voimavaroja.
"Erinomaisuuden keskuksiakaan" emme voi perustaa yli
kantokykymme. Käsitykseni on, että emme tarvitse pariakymmentä
riutuvaa yliopistoa, vaan vain muutaman todella toimivan yksikön.
Juustohöylä on yliopistorakenteemme uudistamisessa huono
työkalu, kakkulapiota on sen sijaan käytettävä tarkasti ja harkiten.

Matti Peltosen esittämä malli Suomen uudeksi yliopisto-organisaatioksi
on varsin raju. Peltonen supistaisi Suomen nykyiset yliopistot ja
korkeakoulut neljäksi: Etelä-Suomen yliopisto, Keski-Suomen
yliopisto, Länsi-Suomen yliopisto ja Pohjois-Suomen yliopisto.
Peltonen voisi ajatella vielä suurempaakin supistamista: Länsi-
ja Pohjois-Suomen yliopistojen hallinnollista yhdistämistä.
Puolustusministerille, joka on joutunut pohtimaan vastaavanlaisia
kysymyksiä, tämänlaatuinen hallinnollinen keskittäminen tuntuu varsin
tarkoituksenmukaiselta. Uuden hallintorakenteen puitteessa "historialliset"
yksiköt voivat säilyttää perinteensä, kuten Englannin
vanhojen yliopistojen colleget.

Toisaalta myönnän, ettei asia ole yliopistojen suhteen aivan näin
yksioikoinen. Hallintoa on toki kevennettävä, turhia päällekkäistoimintoja
poistettava, mutta yliopistoyksiköillä on identiteettinsä ja
kulttuurihistoriansa, jotka kaikissa uudistuksissa on pyrittävä
säilyttämään.

Niinpä Matti Peltosen radikaali malli uudeksi yliopisto-organisaatioksi
jättää kokonaan ottamatta huomioon Suomen ruotsinkielisen
väestön korkeakoulupoliittiset tavoitteet. Hanke Suomen "ruotsinkielisen
yliopiston" perustamiseksi on muutenkin kohdannut monia
vaikeuksia. Ahtaat alueelliset intressit vaikeuttavat rationaalisia
ratkaisuja. Silti suunnitelma korkeakoulutasoisten ruotsinkielisten
yksikköjen kokoamisesta yhtenäisesti hallinnoiduksi organisaatioksi
on mielestäni järkevä ja toteuttamiskelpoinen, ja myötäilee jopa
kauas menneisyyteen ulottuvia korkeakoulupoliittisia näkemyksiä.
Se sopii myös tulevaisuuden malliksi. Matti Peltosen esittämään
malliin lisäisin siis erillisenä yksikkönä myös Suomen ruotsinkielisen
yliopiston.

Epäilemättä on totta, että yliopistopolitiikassammekin menneinä
vuosina hurjasteltiin ja sallittiin kontrolloimaton laajentuminen. Silti
on myönnettävä, että ns. "korkein sivistys" samalla ankkuroitiin
maamme kehitysalueille ja avattiin tietä yliopisto-opintoihin nuorille,
joille tämä tie aikaisemmin oli ollut mahdollisuuksien ulkopuolella.
Nyt välttämätön yliopistojen voimavarojen uudelleenarviointi
ei mielestäni saa tuhota tätä väylää. Tulevaisuuden keskeisen
vision pitää edelleen olla koko kansan liikkeelle saattaminen.
Yliopistojen on nyt oltava mukana tällaisessa mobilisaatiossa.

Yliopistot ovat aina vaikuttaneet Suomen tulevaisuuteen. Vaikuttamisen
välineet ovat vaihtuneet, joskus on vaikutettu kaduilla
mieltään osoittavien ylioppilaiden välityksellä, joskus "kovilla"
tieteellisillä totuuksilla. Yliopistot ovat hamasta Turun akatemiasta
asti ylläpitäneet vaikutustaan suomalaisessa yhteiskunnassa.
Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko ei suinkaan merkitse vain
satunnaista "ikkunan avaamista". Päinvastoin. Tästä eteenpäin
valtioneuvosto tulee pohtimaan vakavasti kaikkia tulevaisuuden
kehitysuria. Sitä pohdintaa yliopistojen ei pitäisi väheksyä. Jos
valtioneuvosto ei saa toivomaansa ja arvostamaansa informaatiota
yliopistoista, pakko on turvautua muiden asiantuntijoiden
käsityksiin.

Eräs asia minua huolestuttaa sekä valtioneuvoston selonteossa
että asiantuntijoiden lausunnoissa. Niissä on kiinnitetty varsin
vähän huomiota kehitysmaiden ongelmiin. Mielestäni ei ole riittävän
selkeästi oivallettu, että Suomen tulevaisuutta ei enää lähivuosikymmeninä
voi ymmärtää irrallisena kehitysmaiden kohtalosta. Kun kannetaan
huolta maapallon väkiluvun nopeasta lisääntymisestä on
välttämättä käännettävä katse sinne, missä väkiluvun
lisääntymisen painopiste on. Tarpeelliset kysymykset ja välttämättömät
toimenpiteet on kohdistettava sinne, missä ongelmat ovat.
Tässäkin suhteessa toivoisin Suomen yliopistoilta suurempaa
panosta. Ei riitä, että syyllistämme kehitysmaita luonnonvarojensa,
esimerkiksi sademetsien tuhlaamisesta. Sen sijaan meidän,
nimenomaan yliopistojemme, pitäisi toimia aktiivisesti mm. Afrikan
ja latinalaisen Amerikan maiden oman tutkimuskapasiteetin
kasvattamiseksi.

Kehitysmaiden ongelmat ratkaistaan kehitysmaissa, mutta me
voimme omilla panostuksillamme ja tutkimussuuntauksillamme
myötävaikuttaa siihen, että kehitysmaat käyvät aktiivisesti käsiksi
omiin ongelmiinsa. Siinä suhteessa meillä on vastuu, jota ei sovi
kiertää.

Suomen tulevaisuus, minkä suunnan valitsemmekin, nojaa tietoon
ja taitoon. Ainakin tulevaisuuden tieto on pääosin luotava
yliopistoissamme. Poliittiset päätöksentekijät ja myös kansalaiset
luottavat siihen, että yliopistomme pystyvät tuon tiedon tuottamaan.
Kun nyt väitätte vastaan, niin kuin yliopistot ovat kaikkina aikoina
vastaan väittäneet - eli kyllähän me, kunpa vain valtiovalta antaisi
rahaa - lopetan lainaamalla Mika Mannermaata. "Maailmassa on
aivan varmasti suurempia ongelmia, mutta suomalaisen yhteiskunnan
ja suomalaisuuden kohtalonkysymys on se, miten vakavasti meillä
ymmärretään tiedon, osaamisen ja laaja-alaisen
sivistyksen merkitys ja suunnataan riittävästi resursseja näiden
ominaisuuksien kehittämiseen."

Arvelen resurssien löytyvän, jos meillä on niiden järkeviä käyttäjiä!

Lisää kirjanmerkki