Suomen ulkopolitiikan asiakirja-arkisto ja kronologia
Lisää kirjanmerkki

Suomen Unicef-yhdistyksen puheenjohtaja Elisabeth Rehn "Toteutuvatko lasten oikeudet" -seminaarissa Valkeakoskella lauantaina 20.11.1993 klo 11.00

Arvoisat kuulijat,

Yleissopimus lapsen oikeuksista hyväksyttiin YK:n yleiskokouksessa
20.11.1989 kymmenen vuoden valmistelujen tuloksena.
Yleissopimus on sen ratifioineita valtioita sitova asiakirja, jonka
noudattamista valvoo sitä varten asetettu komitea.

Lokakuun alkuun mennessä sopimuksen ratifioineita valtioita oli
150. Lisäksi 16 valtiota on allekirjoittanut sen. Mikään muu YK:n
yleissopimus ei ole saanut yhtä laajaa hyväksyntää.

Syyskuun 30. päivänä 1990 kokoontuivat maailman valtioiden
päämiehet Lapsiasiain huippukokoukseen. Sen lopputuloksena
annettiin julistus ja toimintasuunnitelma, jotka asettivat konkreettiset
tavoitteet lapsen oikeuksien yleissopimuksen käytäntöön
panemiselle vuoteen 2000 mennessä. Tämän vuosikymmenen
aikana pyritään mm. vähentämään lapsikuolleisuutta kolmanneksella,
vähentämään lasten aliravitsemusta puolella, saattamaan
puhdas vesi ja sanitaatio kaikkien ulottuville sekä takaamaan
alkeiskoulutus kaikilel lapsille. Noin 150 maata on allekirjoittanut
myös nämä asiakirjat.

Tänään kysymme, ovatko näissä asiakirjoissa sovitut lasten
oikeudet toteutumassa. Miten käy niissä köyhissä maissa, joiden
hallitukset ovat allekirjoituksellaan osoittaneet tahtonsa korjata
lasten tilannetta, mutta joissa varojen puute estää konkreettiset
toimet tarpeellisessa mittakaavassa. Eikö asiakirjoja allekirjoitettaessa
lähdetty siitä olettamuksesta, että rikkaat maat tulevat köyhien
maiden avuksi, jotta tavoitteet saavutettaisiin?

Tänään kansainvälinen yhteisö tuhlaa mahdollisuuden pelastaa 35
000 lapsen hengen. Lapset kuolevat tauteihin, joita teollistuneissa
maissa ei enää koeta uhkaksi. Kehitysmaissa kuolee tänä vuonna
arviolta lähes 13 miljoonaa lasta keuhkokuumeeseen, tuhkarokkoon
ja ripuliin. Me täällä kokoontuneet tiedämme, että nämä taudit
ovat estettävissä ja hoidettavissa halvoin keinoin.

Vaikka monet köyhät perheet ovat vielä perusterveydenhuollon
ulkopuolella, voimme kuitenkin tällä alueella kirjata melkoisia
menetyksiäkin. Yksinkertainen ripulihoito, suola-sokeriliuos,
pelastaa vuosittain miljoona lasta elämälle. Valtioiden valmiuksia toimia
nopeasti todistaa kuutta tappavaa lastentautia vastaan rokotettujen
lasten lukumäärän nopea kasvu. Maailman terveysjärjestö,
WHO, ja YK:n lastenjärjestö Unicef olivat asettaneet tavoitteeksi
80 %:n rokotuskatteen vuoteen 1990 mennessä. Monet köyhät
maat onnistuivat voittamaan suuretkin esteet ja rokottamaan alle
vuoden vanhat lapsensa näitä tauteja vastaan. Ensimmäinen
vaihe saavutettiin, mutta toinen vaihe - rokotuskatteen pitäminen
saavutetulla tasolla - vaatii ponnistuksia sekä kehitysmailta että
lahjoittajamailta.

Mutta mitä tapahtuu sen jälkeen, kun lapset on pelastettu elämälle?
Mehän olemme sopineet siitä, että heillä on oikeus käydä
koulua, että heitä tulee suojella väärinkäyttöä ja riistoa vastaan,
että heillä on oikeus leikkiä ja saada henkisiä virikkeitä, että heillä
on oikeus ilmaista mielipiteensä vapaasti.

Ensi vuonna vietämme Perheen vuotta. Haluaisinkin aivan erityisesti
korostaa perheen merkitystä lapsen oikeuksien toteutumisessa.
Perheen koostumus saattaa tietenkin tänä päivänä olla hyvinkin
poikkeava siitä, mitä perinteisesti käsitetään perheellä. Kuitenkin
se ydinyksikkö, johon lapsi kuuluu, tarvitsee valtion tukea
voidakseen taata lapselle terveen kasvuympäristön. Perhe on
ensimmäinen sosiaalinen yhteisö, jonka lapsi oppii tuntemaan. Se,
oppiiko lapsi perheessä tuntemaan pelon vai rakkauden, luottamuksen
ja turvallisuuden vai turvattomuuden, värittää lapsen
käsityksen maailmasta ja heijastuu koko hänen loppuelämäänsä.

Perhe ja koulu muovaavat yhdessä lapsen tulevaisuuden. Kuitenkin
tänä päivänä 100 miljoonaa 6-11-vuotiasta lasta jää vaille
peruskoulutusta. Valitettavasti näyttää siltä, että tämä luku on
kasvamassa. Koulun ulkopuolelle jäävät lapset joutuvat samaan
oravanpyörään kuin vanhempansakin. Tämä on erityisen hälyttävää
tyttölasten kohdalla. 60 % peruskoulun ulkopuolelle jäävistä
lapsista on tyttöjä ja 2/3 maailman miljardista lukutaidottomasta on
naisia. Ne valtiot, jotka eivät pysty muuttamaan tätä kehityksen
suuntaa, joutuvat kärsimään siitä tulevaisuudessa. Koulutetuilla
naisilla on suora vaikutus maansa bruttokansantuotteen kehitykseen.
Tutkimukset ovat toistuvasti osoittaneet, että koulutetut naiset
avioituvat vanhempina, synnyttävät vähemmän lapsia ja pitävät
huolen siitä, että myös heidän lapsensa pääsevät osallisiksi
peruskoulutuksesta.

Kun asetamme itsellemme kysymyksen, toteutuvatko lapsen
oikeudet maailmassamme tänä päivänä, emme voi sulkea silmiämme
siltä, että monissa maailman kolkissa lasten oikeuksia
poljetaan rajulla tavalla. Aikuiselle ja ihmiselle häpeällisellä tavalla.
Tämä ei tapahdu ainoastaan köyhissä maissa; myös teollisuusmaat
ovat syyllisiä. Kaikkina päivinä, kaikilla ilmansuunnilla kaikenikäiset
lapset tekevät työtä - kuka pienessä verstaissa ja työpajoissa, kuka
kaivoksissa, kuka nuhjuisten keittiöiden takahuoneissa. Monet
elättävät itseään ja perhettään kadulla: kaupustelijoina,
kengänkiillottajina, prostituoituina. Meistä niin luonnolliselta tuntuva
lapsuus läksyineen ja leikkeineen ei ole todellisuutta näille
lapsille. Niin kauan kuin maailmassa on perheitä, joiden toimeentulo
on riippuvainen lasten panoksesta, on myös lapsityöläisiä.
Paras ja ainoa lääke lapsityöhön on köyhyyden vähentäminen.

Itse asiassa vain köyhyyden vähentäminen voi lopettaa lapsiin
kohdistuvan riiston, puhuimmepa sitten tyttölasten kovasta kohtalosta
tai katulasten toivottomasta tulevaisuudesta.

Oman hirvittävän lukunsa ansaitsisivat sodan jalkoihin joutuvat
lapset. Enkä tässä tarkoita äärimmäistä rikettä lasta vastaan,
lapsen värväämistä sotilaaksi. Sotien lapsiuhreja ovat kaikki
lapset, jotka joutuvat kärsimään siitä, että sodan seurauksena
koulu suljetaan, terveydenhuollon rakenne särkyy, ruoantuotanto
keskeytyy, perheet hajoavat. Sotaa silmästä silmään katsoneet
lapset ovat menetetty tulevaisuutemme.

Pitäsikö meidän näiden synkkien tosiasioiden edessä luovuttaa?
Heittää kirves järveen ja todeta, ettei mitään ole tehtävissä? Ei
missään tapauksessa. Kuten jo puheeni alkuosassa totesin,
perusterveydenhuollon alalla - etenkin rokotusten kohdalla - on
kirjattavissa suuria parannuksia. Muistakaamme myös, että tänä
päivänä puolet kehitysmaiden pareista käyttävät
perhesuunnitteluvälineitä. Käytännössä tämä merkitsee, että keskiverto
kehitysmaan nainen vielä kymmenen vuotta sitten synnytti kuusi lasta -
nyt hän synnyttää 3,7 lasta. Me olemme oikealla tiellä. Meidän on
vain nopeutettava tahtia. Kehitysavusta ja kehitysmaiden omista
budjeteista käytetään tänä päivänä vain 10 % perusasioiden
parannukseen, ravintoon, puhtaaseen veteen, peruskoulutukseen
ja perhesuunnitteluun. Jos tämä prosentti nopeasti nostetaan
20:een, olemme yhdessä menossa kovaa vauhtia oikeaan suuntaan.
Tahdostahan ei ole puutetta, sen osoittavat allekirjoitetut
asiakirjat. Nyt on siirryttävä sanoista tekoihin.

Toisin kuin kehitysmaissa, on Suomessa lapsiväestön osuus vain
noin 23 % koko väestöstä ja ongelmana alhainen syntyvyys. Jo
ennen kuin Suomi allekirjoitti lapsen oikeuksien sopimuksen, tälle
lapsiväestölle tarjottiin suuri määrä oikeuksia, joista kehitysmaiden
lapset ja lapsiperheet voivat vain uneksia:

Äitien sekä syntymättömien ja vastasyntyneiden lasten hoitoon on
maassamme kiinnitetty paljon huomiota. Neuvolat, kouluterveydenhoito,
terveyskeskukset ja sairaalat ovat vanhempien varoista
riippumatta kaikkien lasten ulottuvilla. Tuloksen osoittavat lasten
alhainen kuolleisuus ja hyvä terveydentila.

Lasten ja lapsiperheiden taloudellista toimeentuloa helpottavat
muun muassa äitiys-, isyys- ja vanhempainraha, kotihoidon tuki ja
lapsilisät sekä viimesijaisena turvana toimeentulotuki. Suomessa
lapsi ei kuole nälkään.

Päivähoitojärjestelmämme on ollut tasa-arvoisimpia ja kehittyneimpiä
maailmassa. Peruskoulu on kaikille lapsille ilmainen ja lukioon
tai ammattikoulutukseenkin on jokainen nuori kykyjensä mukaan
voinut hakeutua.

Lapsen edun ensisijaisuus on keskeinen periaate lapsen oikeuksien
sopimuksessa. Se nostettiin Suomen lapsilainsäädännön
kantavaksi ajatukseksi jo 1980-luvun alkupuolella. Samassa
yhteydessä vahvistettiin lapsen itsemääräämisoikeutta lasta
koskevissa oikeudellisisssa päätöksissä. Sopimuksen tultua voimaan
on näitä periaatteita vielä korostettu lastensuojelu-, potilas-
ja mielenterveyslaissa.

Onko meillä siis kaikki jo hyvin? Onko puutteita lapsen oikeuksien
toteuttamisessa vain kehitysmaissa ja muualla?

Niin hyvin eivät asiat Suomessakaan valitettavasti ole. Kellään ei
ole kokonaiskäsitystä lapsiväestömme olosuhteista. Kukin
hallintosektori tarkastelee lasten asioita omasta kapeasta näkökulmastaan.
Vaikka huolta lasten asemasta ja hyvinvoinnista kannetaan
vilpitömästikin eri tahoilla, johtaa hallinnon sektoroituneisuus
siihen, että pääätöksenteko pirstaloituu. Tästä seuraa lasten
kannalta "rakenteellista välinpitämättömyyttä".

Tällä hetkellä Suomessa ei ole viranomaista tai tahoa, joka koordinoisi
lapsiväestöä koskevaa yhteiskunnallista päätöksentekoa tai
seuraisi ja arvioisi sen käytännön vaikutuksia lapsiväestön näkäkulmasta,
lasten elämän ja oikeuksien kannalta. Eri maissa tämä
tehtävä on uskottu esimerkiksi valtiollisen lapsiasiamiehen, perhe-
tai lapsiministerin taikka ministeriryhmän vastuulle.

Kun puhutaan yhteiskunnan voimavarojen jaosta, on tarpeen
muistaa, ettei Suomessa voi vedota muiden maiden lasten vielä
heikompaan asemaan. Lapsen oikeuksien sopimuksen 4 artiklan
mukaan olemme sitoutuneet toteuttamaan lasten oikeudet
"mahdollisimman täysimääräisesti käytettävissä olevien voimavarojen
mukaan".

Toisaalta 3 artikla edellyttää, että "kaikissa julkisen tai yksityisen
sosiaalihuollon, tuomioistuinten, hallintoviranomaisten tai
lainsäädäntöelinten toimissa, jotka koskevat lapsia, on ensisijaisesti
otettava huomioon lapsen etu.

Muistammeko nämä velvoitteet, kun kunnissa ja eduskunnassa
vahvistamme talousarvioita tai hyväksymme lasten hyvinvointiin ja
palveluihin liittyviä lakeja? Missä määritellään se, mikä osuus
lapsille kuuluu yhteiskunnan voimavaroista - milloin lapset saavat
mahdollisimman täysimääräisen osuutensa niistä? Kuka huolehtii
siitä, että lapsen etu pääsee edes samalle tasolle aikuisten, asiaansa
ajamaan kykenevien ryhmien kanssa?

Sopimuksen artiklat eivät velvoita ainoastaan yhteiskunnan voimavarojen
oikeudenmukaiseen jakoon. Sopimus turvaa myös lasten
ja nuorten osallistumisen mahdollisuuksia.

Meillä on jo harjoiteltu lapsen kuulemista häntä itseään koskevissa
hallinnollisissa ja oikeudellisissa päätöksissä. Käytäntö on
osoittanut, ettemme ole mestareita, ja ettei lapsilla vielä ole
riitävästi tukea omien tarpeidensa ja näkemystensä esiinnostamisessa
ja puolustamisessa. Tämä koskee erityisesti tilanteita, joissa
lapsen ja hänen huoltajansa edut käyvät ristiin.

Kolmas sopimuksen tavoite on suojella lapsia, jotka syystä tai toisesta
jäävät vaille riittävää huolenpitoa tai hoitoa. Vaikka tämä
koskee pientä murto-osaa lapsista, on sen merkitys heille elintärkeä.

Kun kunnat kipuilevat laman kourissa, kuuluu kentältä surullisia
viestejä: Esimerkiksi lapsen huostaanotto on kallis ratkaisu kunnalle.
Jotkut sosiaalilautakunnat jättävät sen säästösyistä tekemättä
silloinkin, kun lapsen kehitys ja turvallisuus sitä välttämättä
edellyttävät. Sopimuksen vastaisesti aikuisten psykiatrisilla
osastoilla hoidetaan lapsia, jotka kärsivät vakavista
mielenterveysongelmista. Tällainen säästäminen on erityisen onnetonta, kun
se muiden käsrimysten lisäksi johtaa pitkällä tähtäimellä entistä
suurempiin taloudellisiinkin kustannuksiin.

Huolenpito näistä heikoimmassa asemassa olevista lapsista on
aluetta, jossa korostuvat kaikki kolme lapsen oikeuksien sopimuksen
keskeistä funktiota samanaikaisesti: Lapsen oikeus suojeluun,
lapsen oikeus saada tarvitsemansa osuus yhteiskunnan
voimavaroista sekä lapsen oikeus saada mielipiteensä kuulluksi ja otetuksi huomioon.

Jos onnistumme toteuttamaan nämä tavoitteet ja vielä muistamme,
että lapsen edun tulee käydä yli muiden intressien, voimme
todeta tyytyväisinä: Me toteutamme lapsen ja lasten oikeudet
Suomessa. Tiedämme kaikki, että tähän on vielä matkaa ja
meistä kaikista riippuu, miten pian ja pitkälle tätä tavoitetta
saavutamme.

Lisää kirjanmerkki