Ulkoasiainministeri Paavo Väyrynen EVA:n seminaarissa 12.5.1992
Suomen talousstrategia EY:n jäsenenä
Valmistautuessamme neuvotteluihin Suomen jäsenyydestä Euroopan Yhteisössä, meidän tulee huolellisesti analysoida jäsenyyden vaikutuksia kansantalouteemme ja yhteiskuntaamme. Neuvotteluissa meidän tulee pyrkiä saamaan itsellemme sellaiset jäsenyyden ehdot, joiden pohjalta maamme suotuisa kehitys voidaan turvata. Samanaikaisesti meidän on valmistauduttava toimimaan jäsenyyden luomissa uusissa puitteissa.
Jäsenyyden vaikutuksia eritellessämme meidän on syytä kiinnittää huomiota erityisesti niihin oman yhteiskuntamme piirteisiin, joiden suhteen olemme jotenkin eri asemassa kuin nykyiset jäsenmaat. Taloudellista kehitystä ajatellen tällaisia Suomen erityispiirteitä ovat ennen muuta kylmä ilmasto, harva asutus ja pitkä etäisyys Yhteisön ydinalueille sekä taloutemme suuri suhdanneherkkyys.
Viime aikoina minua on erityisesti askarruttanut se, kuinka kykenemme turvaamaan suhdanneherkän taloutemme tasapainoisen kehityksen sitten kun olemme EY:n jäsen ja mukana myös talous- ja rahaliitossa.
Metsätalouden, metsäteollisuuden ja siihen liittyvän muun teollisuuden suuri osuus kansantaloudessamme on meille sekä voima että heikkous. Saamme olla hyvin tyytyväisiä siitä, että meillä on sankoissa metsissämme rikas, jatkuvasti uusiutuva luonnonvara. Metsäteollisuutemme tekninen taso on korkea. Olemme myös merkittävä metsätalous- ja metsäteollisuusteknologian viejä. Puunjalostuksesta alkunsa saanut teollinen kompleksi on kansantaloutemme vahvin osaamisalue.
Toisaalta taloutemme rakenteen yksipuolisuus aiheuttaa meille vaikeuksia: metsäteollisuuden ja siihen liittyvän muun teollisuuden tuotteiden kysyntä maailmanmarkkinoilla on hyvin suhdanneherkkää. Siksi Suomi on maa, jonka nousu- ja laskukaudet ovat jyrkempiä ja vaikeammin hallittavia kuin muissa Länsi-Euroopan maissa. Samantasoisia ongelmia on vain kahdella muulla länsieurooppalaisella maalla; Islannilla kalan ja kalatuotteiden sekä Norjalla öljyn viennin hallitsevan aseman vuoksi.
Ekonomistien tutkimusten mukaan Islannin, Norjan ja Suomen suhdannevaihtelut ovat merkittävästi voimakkaammat kuin EY:n nykyisten jäsenmaiden suhdannevaihtelut. Näissä maissa on siten erityisen suuri tarve kansallisiin, suhdannevaihteluita tasoittaviin ja niiden seurausvaikutuksia
lieventäviin talouspoliittisiin toimenpiteisiin. EY:n jäseneksi liityttäessä talouspolitiikan kansallinen liikkumavara kaventuu kuitenkin oleellisesti.
Kun Maastrichtin sopimuksen mukainen Euroopan talous- ja rahaliitto (EMU) toteutetaan, rahapolitiikka tulee täysin yhtenäiseksi koko EY-alueella. EMU:n kolmas vaihehan tarkoittaa sitä, että EY-maille tulee yhteinen valuutta ja yhteinen keskuspankki. Vaikka EMU:n toteutumisen aikataulu on epävarma ja vaikka jäsenmaat liittyvät siihen eri aikoina, merkitsee EY:n ja EMU:n jäseneksi liittyminen sitoutumista kehitykseen, jossa mahdollisuudet itsenäisen valuutta- ja rahapolitiikan harjoittamiseen kaventuvat nykyiseen tilanteeseen verrattuna.
Maastrichtin sopimuksen toteuttamiseksi ryhdytään myös jäsenvaltioiden finanssipolitiikkaa koordinoimaan varsin tiukasti. Tällä en tarkoita vain ns. konvergenssikriteereitä, joiden mukaan jäsenmaiden tulee EMU:a muodostettaessa rajoittaa sekä julkisen sektorin vuosittaista alijäämää että kansantalouden velkaantumista suhteessa bruttokansantuotteeseen. EY-alueen tasapainoinen kehitys edellyttää lisäksi jatkuvaa, pitkälle menevää finanssipolitiikan yhdenmukaistamista. Veropolitiikkaa tullaan ilmeisesti ajan oloon harmonisoimaan muidenkin kuin välillisten verojen osalta, välillisten verojen tasoa jouduttaneen yhtenäistämään sisämarkkinoiden syntymisen vuoksi jo varsin pian.
Suomen talousstrategian keskeisenä tavoitteena tulee tulevaisuudessakin olla teollisuustuotantomme monipuolistaminen ja sen suhdanneherkkyyden vähentäminen. Meillä tulee olla määrätietoinen teknologia- ja teollisuuspolitiikka mm. elektroniikka- ja bioteknisen teollisuuden kehittämiseksi. Teollisuutemme kokonaisrakenteen monipuolistamisessa emme voi kuitenkaan luottaa kovin hyviin tuloksiin, sillä integraation logiikka johtanee pikemminkin
siihen, että ainakin pienemmät kansantaloudet erikoistuvat vahvimmille alueilleen ja siten yksipuolistuvat. Niinpä meidän on varauduttava siihen, että taloutemme suhdanneherkkyys säilyy osapuilleen samankaltaisena kuin tähänkin saakka.
Ongelmamme ydin on siinä, että voimakkaissa noususuhdanteissa meidän kustannus- ja hintatasomme pyrkii nousemaan kilpailijamaita nopeammin. Nousun taituttua kärjistyy yritysten heikentynyt hintakilpailukyky helposti kannattavuuskriisiksi, mikä syventää laskusuhdannetta ja saattaa
pahimmillaan johtaa syvään lamaan. Sekä nousua että laskua jyrkentää se, että metsäteollisuustuotteiden maailmanmarkkinahinnat vaihtelevat voimakkaammin kuin muiden teollisuustuotteiden keskimääräiset hinnat.
Tähän mennessä suhdannevaihteluja ja niiden synnyttämiä ongelmia on hoidettu ennen muuta valuuttakurssipolitiikan avulla. Valuuttakurssipolitiikkaa ei ole kyetty käyttämään riittävästi ylikuumenemisen estämiseen noususuhdanteissa, jolloin korjaukset on jouduttu tekemään hyvin suurina toiseen suuntaan: Suomen taloudessa on ollut vallalla inflaatio-devalvaatiokierre.
Liittyessään EMU:n toiseen ja erityisesti kolmanteen vaiheeseen Suomi joutuu luopumaan kokonaan omasta valuuttakurssi- ja rahapolitiikastaan. Ellemme me kykene kehittämään muita talouspolitiikkamme instrumentteja suhdannevaihtelujen hallitsemiseen, joudumme tilanteeseen, jossa vaihtelut tuotannossamme ja työllisyydessämme olisivat hyvin voimakkaat ja Suomen kustannus- ja hintatasolla olisi taipumus nousta ylikorkeaksi. Näissä oloissa maamme ei olisi houkutteleva investointikohde. Todennäköisesti taloutemme kasvuvauhti jäisi tällöin alhaiselle tasolle ja työttömyysasteemme olisi pysyvästi hyvin korkea.
Kun arvioidaan Suomen mahdollisuuksia selviytyä taloutensa jyrkistä heilahteluista ja niiden seurauksista, on muistettava myös meidän perifeerinen sijaintimme ja taloutemme suhteellisen alhainen tuottavuus. Kylmän ilmaston, harvan asutuksen ja syrjäisen sijaintimme vuoksi meillä on korkeammat kustannukset kuin kilpailijoillamme. Kun lisäksi tuottavuutemme on alhaisempi kuin tehokkaimmissa Keski- Euroopan maissa, tulee meidän yleisen kustannustasomme olla alhaisempi kuin niiden. Ellemme kykene ylläpitämään riittävän alhaista ja vakaata kustannus- ja hintatasoa, emme kykene käyttämään täysimääräisesti hyödyksi omia voimavarojamme. Niin sanottu Teksas-ilmiö täällä Pohjolan periferiassa olisi kohtalokas.
Jotta voisimme välttää tällaisen tulevaisuuden, meidän tulisi keskustella perusteellisesti siitä, millaista olisi taloudenpitomme sitten kun olemme EY:n jäsen. Näillä pohdinnoilla on kiire, sillä ne vaikuttavat jo jäsenyysneuvotteluihin. Jos tulemme siihen lopputulokseen, että mukanaolo talous- ja rahaliitossa aiheuttaa meille muita maita suurempia sopeutumisongelmia, on meidän tavalla tai toisella pyrittävä aikaansaamaan itsellemme tarvittavaa talouspoliittista liikkumavaraa. Hallitus on tietoinen niistä ongelmista, joita EY-jäsenyys saattaa aiheuttaa meidän talouspolitiikallemme. Eduskunnalle annettuun EY- tiedonantoon sisältyy ilmoitus, että näiden kysymysten selvittelyä jatketaan.
Omalta osaltani olen pyrkinyt virittämään keskustelua mm. maaliskuussa ilmestyneessä OPTIO-lehdessä. Tiukkasin siinä julkaistussa haastattelussani ekonomisteilta ehdotuksia siitä, kuinka voisimme hoitaa talouttamme sitten, kun olisimme mukana EMU:n kolmannessa vaiheessa. Keskustelu ei
lähtenyt kuitenkaan liikkeelle - ehkä osittain sen vuoksi, että haastattelu leimattiin julkisuudessa tueksi devalvaatiopolitiikalle. Tämä on täysin väärä leima, olen ollut ja olen vakaan markan kannattaja. Julkisilla kannanotoillani ja myös OPTIO-lehden haastattelullani olen pyrkinyt nimenomaan siihen, että löydettäisiin keinot yritystemme kilpailukyvyn turvaavan kustannus- ja hintatason ylläpitämiseen ja siten valuuttakurssimme vakauden turvaamiseen.
OPTIO-lehden haastattelun pääteema oli kuitenkin kysymys Suomen talouspolitiikasta sen jälkeen kun olemme mukana EY:n talous- ja rahaliitossa.
Kysymys kuuluu siis näin: miten hillitsemme EY:n jäsenenä taloutemme ylikuumenemista noususuhdanteissa ja kuinka taas lievitämme yritysten kilpailukyky- ja kannattavuusongelmia laskusuhdanteissa. Mitä finanssipolitiikan välineitä on käytettävissä? Olisiko tulokehitykseen saatavissa suhdannekehitystä tasaavaa joustavuutta uudistamalla työmarkkinajärjestelmää?
Suhdannevaihteluihin liittyvien taloudellisten ongelmiemme ydin näyttää olevan se, että ansiotaso ja hinnat joustavat helposti ylöspäin noususuhdanteessa, mutta jousto alaspäin laskusuhdanteessa on hyvin vähäistä. Voitaisiinko esimerkiksi ajatella, että palkoissa olisi tuntuva yrityksen tulokseen sidottu osa, joka vaihtelisi suhdannetilanteen mukaan? Voisiko puun hinta vaihdella samaan tapaan? Olisiko löydettävissä keino ulottaa vastaava jousto myös suljetuille
sektoreille? Ajan oloon tällainen joustavuus johtaisi suotuisampaan ansio- ja työllisyyskehitykseen kuin nykyinen jäykkä järjestelmä.
Toinen mahdollisuus suhdannekehityksen tasaamiseen voisi olla finanssipoliittisten välineiden kehittäminen. Yritysverotuksen tai välillisten verojen tasoa on ilmeisesti vaikea käyttää suhdanteiden tasaamiseen. Sen sijaan henkilöihin kohdistuvan tuloverotuksen säänteleminen voisi olla paremmin mahdollista. Noususuhdanteessa verotusta tiukennettaisiin ja laskusuhdanteessa vastaavasti kevennettäisiin. Julkisessa taloudessa tulisi pyrkiä vakaaseen menokehitykseen: noususuhdanteessa budjettien tulisi olla ylijäämäisiä, jolloin julkinen velka supistuisi - laskusuhdanteessa budjetit voisivat vastaavasti olla
alijäämäisiä. Vaikka julkisten menojen taso muutoin pyrittäisiin pitämään vakaana, voitaisiin julkiset investoinnit pyrkiä ajoittamaan suhdannekehitystä tasaavalla tavalla. Yksityisten investointien ajoittamiseen voitaisiin vaikuttaa verotuksellisin keinoin. Tällainen verotuksen, julkisen velan ja julkisten investointien sääntely voisi muodostaa varsin tehokkaan välineen suhdanteiden tasaamiseksi.
Kolmas periaatteellinen keino voisi olla EY:n yhteisten rahastojen kehittäminen siten, että niitä voitaisiin käyttää myös sellaisten jäsenmaiden tukemiseen, joiden rakenteellisena ongelmana on taipumus jyrkkiin suhdannevaihteluihin. Tämä tuki voisi kohdistua esimerkiksi taloutta vahvistaviin ja monipuolistaviin investointeihin laskusuhdannevaiheissa.Tämä tuki voisi täydentää sitä EY:n tukea, jonka Suomi voisi saada pohjoisen sijaintinsa ja muiden uonnonolosuhteiden perusteella maataloutensa ja aluepolitiikkansa rahoittamiseen.
Edellä esitetyt ajatukset ovat alustavia, kysymyksenomaisia hahmotelmia EY-Suomen talousstrategiaksi. Keskustelua on jatkettava, jotta voisimme asettaa myös tältä osin tavoitteet jäsenyysneuvotteluihin. Lisäksi talouspoliittista keskustelua tarvitaan sen vuoksi, että talouspolitiikan keskeiset osapuolet osaisivat varautua jo ennakolta niihin Suomen sisäisiin talouspoliittisiin muutoksiin, jotka käyvät EY-jäsenyytemme myötä välttämättömiksi.