Dokumentarkiv och kronologi för Finlands utrikespolitik
Tillägg bokmärke

TALKE:n ja UM:n Kehitysyhteistyöosaston symposium

SUOMEN KEHITYSMAASUHTEET 1990-LUVULLA

Suomen virallisiin kehitysmaasuhteisiin kuuluvat poliittiset ja kaupalliset suhteet sekä kehitysyhteistyö ja nämä viralliset suhteet ovat osa maamme ulkopolitiikkaa. On kuitenkin muistettava, että Suomen ja kehitysmaiden väliset suhteet ovat aina olleet ja ovat yhä enenevässä määrin myös paljon muuta. Kansalais- ja lähetysjärjestöillä, elinkeinoelämällä, tutkijoilla ja yksityisillä kansalaisilla on huomattavasti kehitysmaakontakteja, joita ei voi eikä saa pitää toisarvoisina. Virallisten suhteiden tärkeänä tehtävänä on edesauttaa näiden yhteyksien laajentumista ja tiivistymistä.

On odotettavissa, että kehitysmaiden poliittinen ja taloudellinen asema tulee tulevaisuudessa vahvistumaan. Valtaosa maailman maista luetaan kehitysmaihin ja niissä elää ylivoimaisesti suurin osa maailman väestöstä. Tätäkin taustaa vasten kehitysmaasuhteilla on Suomen ulkopolitiikassa entistä tärkeämpi merkitys, vaikka lähialueemme, erityisesti naapurimaat saavatkin luonnollisen etusijan.

Kehitysmaiden kovin erilainen kehitys pakottaa meidätkin arvioimaan niitä aikaisempaa erittelevämmin. Emme enää voi puhua Suomen suhteista yhteen ryhmään nimeltä kehitysmaat. Me tarvitsemme aikaisempaa seikkaperäisempää analyysiä eri kehitysmaaryhmistä ja yksittäisistä maista sekä ulkopolitiikan että kauppapolitiikan näkökulmasta.

On päivänselvää, että myös kehitysyhteistyöstä, jolla Suomen ulkopolitiikassa on sekä välinearvoa että oma painava itseisarvonsa, tarvitaan aikaisempaa seikkaperäisempää arviota. Sen pohjalta on sitten ratkaistava yhteistyön kohteet ja yhteistyömuodot.

Katsotaanpa kehitysyhteistyötä sitten ulkopolitiikan välineenä tai itseisarvona, päämääränä on kehityksen aikaansaaminen kohdemaassa. Keskeisellä sijalla kehitysyhteistyössä tulee olla kansainvälisen yhteisvastuun, solidaarisuuden ja tasa-arvon toteuttaminen maailmanlaajuisesti. Se on samalla toimintaa rauhan ja vakaiden olojen puolesta kehitysmaissa ja laajemminkin.

Alkaneella vuosikymmenellä joudutaan pohtimaan aikaisempaa syvällisemmin kehitysyhteistyön merkitystä osana teollistuneiden maiden ja kehitysmaiden kokonaisvaltaisia taloussuhteita. On nähtävissä merkkejä pohjoinen-etelä -keskustelun uudesta viriämisestä aikaisempaa realistisemmalta pohjalta.

On tehtävä kriittinen analyysi siitä, onko kehitysmaiden köyhtyminen ollut ainoa syy siihen, että kehitysapu useissa tapauksissa on muuttunut kehitysmaiden omien kehitysponnistusten tukemisesta lähes ainoaksi kehitysponnistukseksi. Samanlainen kriittinen arvio on tehtävä kehitysavun normaalia kauppatapaa ja taloussuhteita vääristävästä vaikutuksesta. Se onkin sitten suurempi kysymys, miten asiat saataisiin takaisin oikealle
tolalleen.

Tällä vuosikymmenellä tullaan vaatimaan tuloksia sellaisissa kaikkein suurimmissakin asioissa, kuten kehitysmaiden pysyvän taloudellisen kasvun aikaansaamisessa, köyhyyden poistamisessa, väestönkasvun hillitsemisessä ja laajojen ympäristökysymysten hoitamisessa. Näiden valtavien ongelmien ratkaisemisessa Suomen sittenkin vaatimattomalla kahdenvälisellä avulla on vain hyvin rajallinen merkitys. Ratkaisuja on haettava monenkeskisen yhteistyön kautta, YK:ssa ja muissa kansainvälisissä järjestöissä.

Suomen kehitysmaasuhteet on nähty - ja nähdään edelleenkin- voittopuolisesti kehitysyhteistyösuhteina. Kehitysyhteistyö on toki tärkeä osa Suomen kehitysmaasuhteissa, mutta näitä suhteita ei tule nähdä pelkästään kehitysyhteistyönä, vaan kokonaisvaltaisemmin. Käytännössä tämä kokonaisvaltaisempi lähestymistapa näkyy ehkä parhaiten pohjoismaiden ja eteläisen Afrikan SADCC-maiden välisessä yhteistyössä, joka perustuu pääministeri Sorsan kahdeksan vuotta sitten tekemään aloitteeseen.

Pohjoismaat avustavat SADCC-yhteistyön puitteissa toteutettavia kehityshankkeita noin miljardilla markalla vuodessa. Tätä yhteistyötä tullaan edelleen kehittämään, ja siinä tulee nähdäkseni korostaa uusia elementtejä, mm. kulttuuriyhteistyötä ja mahdollisuuksia pohjolan ja SADCC-maiden nuorison laajenevaan kanssakäymiseen.

Kun arvioidaan Suomen kahdenvälistä kehitysyhteistyötä, tulee lähtökohdaksi ottaa se, miksi kehitysyhteistyötä tehdään; mikä kehitysyhteistyössä on ensisijaista.

Brundtlandin komission esittämässä kestävän kehityksen mallissa korostetaan, että maailman köyhien perustarpeet on asetettava ehdottomalle etusijalle. Tästäkin ajatuksesta lähtien kehitysyhteistyö  ei voi olla vain osa erilaisten kansantalouksien välistä vuorovaikutusta, vaan lähtökohtana on oltava käsitys ihmisten yhdenvertaisuudesta ja pyrkimys tasa-arvoon. Suomenkin kehitysyhteistyön ensisijaisena lähtökohtana tulee olla köyhimpien
ja kaikkein vaikeimmassa asemassa olevien ihmisten perustarpeiden tyydyttäminen.

Entistäkin tärkeämmäksi tämä lähtökohta on tullut viime aikoina, kun monissa kehitysmaissa on alettu toteuttaa taloudellisia rakennesopeutusohjelmia. Näiden ohjelmien syynä on ollut kehitysmaiden paheneva taloudellinen kriisi, joka jo sinänsä on tuntunut erityisesti koulutuksessa, terveydenhoidossa ja sosiaalihuollossa. Rakennesopeuttamisohjelmat eivät ole tuoneet vastausta näiden sektorien ongelmiin, päinvastoin ne ovat vielä pahentaneet tilannetta.

Nämä ohjelmat ovat johtaneet julkisen sektorin toimintojen supistamiseen ja ne ovat myös ohjaamassa yksittäisten avunantajien apua voittopuolisesti tuotantoon varojen samalla kuihtuessa sosiaaliselta sektorilta. Solidaarisuusajattelusta lähtevä kehitysyhteistyö painottaa juuri tässä tilanteessa
sosiaalista kehitystä. Tuotantosektorin osuus on tärkeä, mutta usko markkinavoimiin ei voi olla solidaarisuuden vaihtoehto.

YK:n lastenavun järjestön UNICEF:n tekemät selvitykset osoittavat kiistattomasti, että rakennesopeutusohjelmien vaikutukset kohdistuvat ensisijaisesti kaikkein köyhimpiin ihmisryhmiin, kuten lapsiin, köyhimpien väestönosien naisiin ja odottaviin äiteihin. Taloudellisten kehitysohjelmien ongelma on se, ettei niistä paljon tihku hyvinvointia köyhimmille väestönosille ennen kuin maan taloudellinen tilanne on pysyvästi saatu nostetuksi nykyistä paremmalle tasolle.

Yhdistyneiden kansakuntien viime yleiskokouksessa hyväksytty lapsen oikeuksien sopimus ei saa jäädä pelkäksi hyvän tahdon eleeksi. Se on nähtävä valtioita velvoittavana ja niiden toimintaa ohjaavana asiakirjana. Suomen kehitysyhteistyön kannalta tämä tarkoittaa sitä, että kehitysmaiden lasten asema ja YK:n päätöslauselmassa tarkoitetut lasten oikeudet on otettava huomioon niin suunnittelu- kuin toteuttamisvaiheessakin. Näkökulma on syytä ottaa aikaisempaa perusteellisemmin käsiteltäväksi myös hallituksen eduskunnalle annettavissa kehitysyhteistyökertomuksissa.

Tuntuu sinänsä järkevältä ja tarkoituksenmukaiselta, että kehitysyhteistyön resursseja jatkossakin käytetään kehitysmaiden tuotantoelämän uudenaikaistamiseen ja sen tuottokyvyn kohottamiseen. Samaan aikaan näyttää selvältä, etteivät uudistukset ja kehityshankkeet sinänsä takaa kehitysmaille väestönkasvun ylittävää taloudellista kasvua, mikäli maailmankaupan rakenne ei muutu kehitysmaiden kannalta suotuisampaan suuntaan. Synkimpien ennusteiden mukaan kehitysmaiden talouskriisi syvenee entisestään tällä vuosikymmenellä ja esimerkiksi elintarviketilanne
heikkenee suurimmissa vaikeuksissa olevissa maissa jyrkästi.

Kestävän kehityksen aikaansaamiseksi on pystyttävä ratkaisemaan köyhyysongelma. Siihen pureutuminen lähtee maaseudun elinolojen ja peruselintarvikehuollon kohentamisesta. Avainasemassa perustarpeiden tyydyttämisessä ovat kehitysmaiden naiset, jotka vastaavat muiden tehtäviensä ohella usein yli puolesta näiden maiden elintarviketuotannosta.

Kehitysmaissa sekä apua antavissa maissa vallitsevan miesten ja naisten välisen jäykän työnjaon seurauksena kehitysyhteistyöhankkeiden
suunnittelussa jää vieläkin usein ottamatta huomioon niiden vaikutus naisten asemaan. Suomen kehitysyhteistyössä onkin entistä enemmän tuettava sellaisia hankkeita, joissa naiset ovat mukana sekä hankkeen toteuttajina että hyödyn saajina. Tämä edellyttää luonnollisesti naisten nykyistä
suurempaa osuutta hankkeiden valmistelussa.

Viime vuosina kehitysyhteistyölle on asetettu tuotannollisten hankkeiden lisäksi myös muita tehtäviä, kuten ihmisten elinympäristön suojeleminen uhkaavalta tuhoutumiselta. Ympäristönsuojeluun liittyvien kehityshankkeiden, kuten metsänistutus- ja vesiohjelmien merkitys kasvanee yhä Suomen kehitysyhteistyössä.

Meidän on entistä pontevammin etsittävä vastausta kysymykseen, miten voidaan parantaa köyhimpien väestönosien asemaa tilanteessa, jossa avunsaajamaiden talous on kriisissä, talouskasvu negatiivista ja rakennesopeuttamisohjelmat ovat karsineet koulutukseen, perusterveydenhoitoon ja sosiaalisiin ohjelmiin tarvittavia voimavaroja.

Kehitysapu ei saa olla - äkillisiin hätätilanteisiin liittyvää katastrofiapua lukuunottamatta - pelkkää antamista, joka jättää apua saavan väestön passiivisen vastaanottajan asemaan. Väestön oman osallistumisen edistäminen on ainoa keino saada aikaan tuntuvia tuloksia.

Väestön omaa osallistumista tarkasteltaessa meidän on katsottava omaa historiaamme. On kiistämätön tosiasia, että erilaiset kansalaisten perustamat järjestöt ovat keskeisellä tavalla vaikuttaneet Suomen hyvinvoinnin kehittymiseen. Tämä sama periaate toimii myös kehitysmaissa. Meidän on vain löydettävä ne kanavat, joiden kautta näihin organisaatioihin saadaan paras yhteys.

Tässä työssä meidän tulee turvautua suomalaisten kansalaisjärjestöjen apuun. Järjestöt ovat vuosi vuodelta lisänneet omaa kehitysyhteistyötään. Tähän asti - muutamaa poikkeusta lukuunottamatta - suomalaiset kansalaisjärjestöt ovat toteuttaneet hankkeensa vähintään neljäkymmentäprosenttisesti omilla varoillaan.

Nyt tähän käytäntöön on aika tehdä muutoksia. Kansalaisjärjestöjen kehitysyhteistyöhankkeiden omarahoitusosuutta tullaan selvästi laskemaan jo tämän vuoden kansalaisjärjestömäärärahojen jakamisen yhteydessä. Kansalaisjärjestöt tulee huomattavasti nykyistä laajemmin saada mukaan myös valtioiden välisten kehitysyhteistyöhankkeiden toteuttajiksi. Niiden vuosien mittaan hankkima asiantuntemus on käytettävä hyväksi. Erityisesti tätä
asiantuntemusta on koulutus-, terveydenhoito- ja sosiaalihuoltohankkeiden toteuttamisessa. Kun Suomen kehitysyhteistyön painopistettä siirretään nykyistä enemmän näille sektoreille, ulkoasiainministeriö tulee aikaisempaa selvästi enemmän olemaan yhteistyössä sellaisten kansalaisjärjestöjen kanssa, joilla on sekä asiantuntemusta että kontakteja "ruohonjuuritasolle": kehitysmaiden kansalaisiin ja kansalaisjärjestöihin.

On luonnollista, että silloin kun kansalaisjärjestöt toimivat kahdenvälisen kehitysyhteistyön hankkeiden toteuttajina, hankkeista sovitaan Suomen ja vastaanottajamaan välisissä maaohjelmaneuvotteluissa. Yhtä luonnollista on kuitenkin se, ettei kansalaisjärjestöjen osallistumista saa rajoittaa pelkästään edellä mainittuihin muutamiin sektoreihin.

Suomen kahdenvälisen kehitysavun suuntaamistavoista on esitetty useita erilaisia vaihtoehtoja. Kehitysyhteistyömme alkuaikoina tärkeimpänä tunnuttiin pitävän kohdemaan valintaa. Kun oli löydetty meidän asettamiemme kriteerien kannalta "hyvä kehitysmaa", voitiin apua antaa luottaen siihen, että "kyllä vastaanottaja tietää".

Kuitenkin vastaanottajan rooli silloinkin jäi pitkälti hankevalintaan. Itse hankkeen toteutuksessa vastaanottajan osuus oli vähäinen tai olematon ja hankkeet on usein toteutettu "avaimet käteen" -periaatteella.

Yksittäisiin projekteihin perustuvan avun suurin heikkous - erityisesti teknologian siirtoon perustuvissa tuotannollisissa hankkeissa - on ollut niiden huono kyky sopeutua kehitysmaiden taloudellisen tilan huononemiseen. Projektin toteutusaikana tai pian sen valmistumisen jälkeen projektiympäristössä on usein tapahtunut sellaisia muutoksia, jotka heikentävät olennaisesti hankkeen toimintaedellytyksiä.

Näyttää siltä, että projektimuotoisen kehitysavun lausumaton lähtökohta on ollut se, että kohdemaassa tapahtuu taloudellista kasvua. Kun kuitenkin totuus on useassa tapauksessa ollut päinvastainen, kehitysavun suuri haaste on ryhtyä toteuttamaan sisällöllisesti hyviä hankkeita taloudellisen laman tai taantuman vallitessa.

Laajoilla, integroiduilla kehitysohjelmilla on perinteistä projektiapua parempi kyky muuntua ja "puolustautua", jos niiden toimintaympäristössä tai kohdemaan taloudellisessa tilanteessa tapahtuu olennaisia muutoksia. Laajojen kehitysohjelmien toteuttaminen Suomen resursseilla ei ole mahdollista niin kauan kuin toimimme nykyisessä määrässä maita. Tähän ongelmaan on olemassa kaksi ratkaisua: joko laajennamme kansainvälistä yhteistyötä ja pyrimme tällä tavoin saamaan aikaan laajoja kehitysohjelmia tai sitten vähennämme Suomen avun keskeisten kohdemaiden määrää. Molempia vaihtoehtoja tulee käyttää tämän kysymyksen ratkaisemisessa.

Uuden kymmenluvun kehitysyhteistyön haasteisiin vastaaminen edellyttää, että hallinto kehittyy ja uudistuu. Tästä asiasta käytävä keskustelu on viime aikoina keskittynyt kysymykseen, tulisiko hallituksessa olla erityinen kehitysyhteistyöministeri.

Eduskunta on toistuvasti hallituksen kehitysyhteistyökertomuksen käsittelyssä ilmaissut selväsanaisesti, että kehitysyhteistyöministeri on tarpeellinen. Olen myös toistuvasti todennut kannattavani tätä näkemystä. Uudistuva kehitysyhteistyö vaatii poliittisesti vastuunalaista ohjausta, jota virkamieskunnalta ei voida edellyttää ja johon ulkoministerin käytettävissä oleva aika ei mitenkään riitä. Toinen käyttökelpoinen vaihtoehto
tämän tavoitteen saavuttamiseksi saattaisi olla poliittinen, ulkoministerin mukana vaihtuva valtiosihteeri.

Kehitysyhteistyöhallinnon kehittäminen on tietysti paljon muutakin kuin kysymys ministeristä. Kehitysyhteistyön hallinto-organisaatiolla tulee olla syvällinen, jokapäiväinen kosketus kehitysmaihin. Jos halutaan laatia integroituja kehitysohjelmia, jotka pystyvät mukautumaan kohdemaan muuttuvaan tilanteeseen, tulee avun antajalla olla kohdemaassa tehokas maaorganisaatio. Tältä edellytetään perehtymistä maan oloihin, yhteistyötä
kohdemaiden viranomaisten kanssa sekä kehityshankkeiden seurantaa siten, että kehitysyhteistyössä pystytään nopeasti tuottamaan
vastauksia kohdemaan tilanteessa tapahtuvien muutosten uhatessa hankkeiden onnistumisnäkymiä.

Suomen tärkeimpiin yhteistyömaihin tulee perustaa kehitysyhteistyön kenttäorganisaatio, joka avustaa kehitysmaiden viranomaisia prioriteettien arvioinnissa, hankesuunnittelussa sekä hankkeiden toteutuksessa ja seurannassa. Useimmissa kehitysmaissa ei ole valmiina riittävän tehokkaita organisaatioita näiden tehtävien suorittamiseen. Suomen ei luonnollisesti tule ottaa kehitysmaalta näitä tehtäviä hoitaakseen, mutta me voimme olla hyvänä ja välttämättömänä apuna, kun työn lähtökohdaksi otetaan yhteistyö ja auttaminen eikä ainoastaan hankkeiden valvonta.

Tämä kenttäorganisaatio voisi myös avustaa kansalaisjärjestöjä ja ohjata kansalaisjärjestöjen apua niin, että Suomesta tulevan avun kokonaisuudesta tulisi vastaanottajamaan kannalta mahdollisimman edullinen. Luonnollisesti kansalaisjärjestöjen toiminta ja mahdollinen yhteistyö valtiollisen kehitysyhteistyön kanssa perustuu niiden omaan halukkuuteen.

Ympäristökysymykset ovat nousseet kansainvälisessä keskustelussa yhä tärkeämmälle sijalle. Saastuminen, ilmakehässä tapahtuneet muutokset, sademetsien väheneminen, aavikoituminen ja monet muut ympäristöongelmat ovat puhuttaneet ja tulevat puhuttamaan yhä enemmän. Esimerkiksi YK:n viime syksyn yleiskokouksessa ympäristökysymykset nousivat huomattavasti aikaisempaa voimakkaammin esiin.

YK:ssa pitämässäni puheenvuorossa totesin Suomen olevan sitä mieltä, että kansainvälisen yhteisön puitteissa tulisi pikaisesti kehittää tehokkaita ympäristönsuojelun kaikkien alojen toimintaohjelmia. Kun näitä toimintaohjelmia kehitetään ja niiden pohjalta ryhdytään toimenpiteisiin, pitää myös rahoitus olla turvattuna. Suomi on valmis kantamaan oman osansa tästä rahoitustaakasta, lähtien luonnollisesti siitä, että kaikkien maiden tulee jakaa vastuu voimavarojensa mukaan.

Viime aikojen kehitys Euroopassa on tuonut Suomessakin käytävään keskusteluun aivan uuden elementin. On esitetty kysymys siitä, miten meidän tulisi auttaa Itä-Euroopan ja itäisen Keski-Euroopan maita ympäristökysymysten hoidossa. Yhä useammalta taholta on väläytelty sitä mahdollisuutta, että Suomen tulisi suunnata joidenkin muiden maiden tavoin kehitysyhteistyövarojaan erityisesti Itä-Euroopan ympäristöinvestointien rahoittamiseen.

On kiistattoman selvää, että poliittista ja talousjärjestelmäänsä radikaalisti uudistavat Euroopan maat tarvitsevat mittavaa ulkomaista apua niin talous- kuin ympäristöongelmiensakin ratkaisemiseen. Yhtä selvää on tietenkin, ettei taloudellinen ahdinko Euroopassa missään mitassa lievennä ahdinkoa kehitysmaissa eikä myöskään kehittyneiden maiden vastuuta niiden auttamisessa.

Tilastollisesti katsoen voidaan havaita, että jotkut Itä- ja Keski-Euroopan maat kansantuotteella mitaten ovat kehitysmaihin rinnastettavissa. Ne eivät kuitenkaan ole kehitysmaita. Niiden kansa on lukutaitoista ja muutenkin koulutettua; niillä on mm. terveydenhuoltojärjestelmä, liikenneverkosto ja teollisuutta, vaikka huonokuntoisinakin. Niiden lähtökohdat ovat olennaisesti toisenlaiset kuin yleensä kehitysmaiden.

Suomi on nyt saavuttanut YK:n suosituksen mukaisesti pitkään tavoitellun 0,7 prosentin bruttokansantuoteosuuden kehitysyhteistyövaroissaan. Tämä osuus tulee tulevaisuudessakin ohjata kehitysmaille.

Meidän on kerta kaikkiaan opittava, ettei helppoja ratkaisuja tai oikoteitä ole olemassa. Nyt on aika nostaa rimaa korkeammalle ja asettaa tavoitteeksi kansainväliseen yhteistyöhön käytettävien varojen nostaminen yhteen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tämä nousu tulee toteuttaa siten, että Suomi tulevaisuudessa käyttää 0,3 prosenttia bruttokansantuotteestaan kansainvälisten ympäristöohjelmien rahoittamiseen. Tätä rahaa voitaisiin käyttää sekä lähialueillamme että kehitysmaissa toteutettaviin hankkeisiin. Tämän uuden tavoitteen toteuttaminen on aloitettava jo seuraavassa budjetissa.

Tillägg bokmärke