Puolustusvoimain komentajan juhlapuhe jääkärien kotiinpaluun 90-vuotisjuhlassa Vaasassa 25. helmikuuta 2008
Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisa varapuhemies, hyvä juhlayleisö, ärade inbjudna gäster, Meine Damen und Herren!
Suomen puolustusvoimat viettää tänä vuonna 90-vuotisjuhlaansa. Kuukausi sitten tuli kuluneeksi 90 vuotta siitä, kun Suomen senaatti julisti suojeluskunnat hallituksen sotaväeksi ja kenraali Mannerheimin ylipäälliköksi. Tänään 90 vuotta sitten palasi jääkärien pääjoukko kotimaahansa. Tuo 25. helmikuuta vuonna 1918 on ehkä tärkein päivä itsenäisen Suomen puolustusvoimien perustamisen historiassa. Vasta jääkärien kotiinpaluu loi mahdollisuuden perustaa Suomeen suorituskykyinen armeija venäläisjoukkojen karkottamiseksi ja laillisen yhteiskuntajärjestyksen palauttamiseksi.
Mannerheim otti jääkärit vastaan 26. helmikuuta Vaasan torilla pidetyssä paraatissa, jossa joukko esiintyi Suomessa ensimmäistä ja samalla viimeistä kertaa pataljoonana. Ylipäällikkö tervehti sotilaitaan seuraavin sanoin:
"Jääkärit! Minä lausun teidät tervetulleiksi kotimaahanne. Aikana, jolloin isänmaan kohtalo näytti synkimmältä, uskoitte te nuoret sen tulevaisuuteen. Te uhrasitte kotinne, onnenne, kaiken, voidaksenne luoda onnettomalle kansallemme paremman tulevaisuuden. Johtotähtenne ei vienytkään teitä harhaan. Isänmaa tervehtii teissä parhaita poikiaan. Suomen muodostumassa oleva armeija näkee teissä opettajansa ja tulevat johtajansa. Teitä odottaa suuri ja kunniakas tehtävä: armeijan luominen, joka pystyy tekemään Suomen vapaaksi, suureksi ja mahtavaksi. Olkaa tervetulleet joukkoomme. Eläköön jääkärit!"
Jo ennen pääjoukkoa Suomeen oli saapunut aselastien mukana toistasataa jääkäriä, jotka olivat liittyneet suojeluskuntajoukkoihin. Ylipäällikön ja jääkärien välillä oli erimielisyyttä jääkärien sijoittumisesta Suomen armeijaan. Ylipäällikkö halusi jakaa hyvin koulutetut ja kokeneet jääkärit asevelvollisten joukkojen johtotehtäviin. Jääkärit puolestaan halusivat pysyä yhdessä ja muodostaa suojeluskuntalaisilla täydennettyjä jääkäriyksiköitä. Mannerheimin tahto voitti ja jääkärit hajasijoitettiin.
Pohjanmaalla kansa oli odottanut jääkäreitä kotiin johtajikseen. "Pojat olivat sillä kannalla, että jos jääkärit syrjäytetään, he eivät tappele", tiesi kansanedustaja Luopajärvi kertoa Helsingissä. Samaan aikaan suojeluskuntain Lapuan piiri oli ehdottanut, että jääkäripataljoona palautettaisiin Suomeen ja että "ylipäällystö" muodostettaisiin jääkäriupseereista. Yksimielisesti päätettiin, että oma päällikkö valitaan, ja sen pitää tulla suomalaisista jääkäreistä. Vahvimpana ehdokkaana pidettiin jääkärikapteeni Aarno Sihvoa. Hänestä tulikin vapaussodan ehkä tunnetuin jääkäri ja Karjalan joukkojen ylipäällikkö sekä aikanaan myös puolustusvoimien pitkäaikaisin komentaja.
Jääkärit olivat valmiita Suomen uuden armeijan ydinjoukoksi. Hyvä kuvaus vapaustaistelijoiden aatteen palosta löytyy Zugführer eli joukkueenjohtaja Viljo Tuompon Saksassa kirjoittamasta "Jääkärien tervehdyksestä isänmaalle jouluna 1917":
"Vapauden auringon lähettäessä ensimmäiset kultaiset säteensä meidän rakkaan synnyinmaamme yli - lähetämme me Suomen jääkärit terveisemme kotiin. Me tunnemme sydämissämme, ettei meitä siellä ole unohdettu, me tunnemme yllämme maamme ja kansamme kaipuun ja me odotamme sitä hetkeä, jolloin me saamme jalallamme koskettaa sitä maaperää, johon me olemme erottamattomin sitein kiinnitetyt.
- - - Me toivomme löytävämme maamme vapaana siitä sorrosta, jonka kahleita me kerran lähdimme katkomaan, mutta myöskin terveenä siitä sisäisten kiistain taudista, joka meidän poissa ollessamme on uhannut myrkyttää vapauden orastavan kylvön."
Teksti sisältää aavistukset kotimaan sosiaalisesta tyytymättömyydestä ja Venäjän esimerkin sytyttämästä vallankumouksen vaarasta. Ensisijaisesti se kuitenkin julistaa isänmaan korkeaa aatetta, toivoa vapaudesta, halua päästä rakentamaan itsenäistä maata, uutta Suomea. Tämä vapauden idealismi oli oleva vaikeuksien keskellä - niin 1918 kuin myöhemminkin - Suomelle vähintään yhtä tärkeä voimavara kuin kokeneiden valtiomiesten realismi. Ilman kansallista innostusta ja kiihkoa Suomesta ei olisi tullut itsenäistä edes tuossa edullisessa historian käänteessä. Ilman korostetun vahvaa kansallista itsetuntoa - lujaa puolustustahtoa - ei myöskään Neuvostoliiton ylivoimaa olisi onnistuttu torjumaan viime sodissa.
Toiveiden ja todellisuuden ristiriita ei ollut jääkäreille ongelma. Lojaalisuus eduskunnalle ja sen asettamalle itsenäisyyssenaatille oli itsestäänselvyys. Jääkärit olivat lähteneet Saksaan estääkseen Suomen autonomiaan kohdistuneet loukkaukset ja vapauttaakseen isänmaan lupauksensa rikkoneen tsaarin vallasta. Mannerheimille ja jääkäreille sota oli taistelua isänmaan vapauden puolesta - ei kansalaissotaa. Kun Mannerheimille 1930-luvulla puhuttiin kansalaissodasta, hänelle tulivat Pohjanmaan tunnelmat tuoreina mieleen: "Han började icke ett inbördeskrig, utan det var bönderna mot ryssarna."
Suomen uutta jääkärien johtamaa sotaväkeä luonnehdittiin talonpoikaisarmeijaksi. Se ei suinkaan tarkoittanut sitä, että kyseessä olisi ollut isäntämiesten armeija, vaan sitä, että armeija oli kasvanut kansan keskuudesta. Neljäsosa valkoisen armeijan sotilaista rekrytoitiin työväenluokan piiristä vapaaehtoisina jo ennen kuin asevelvollisuus julistettiin. Sotaväen aatteellinen pohja oli voimakkaasti kansanvalistuksen ja kansallisuusaatteen läpitunkema.
Hyvät kuulijat
Jääkärien vastaanotto Vaasassa oli riemullinen, heitä oli totisesti odotettu. He itse toivoivat myöhemmin, että heidän päämääränsä ja asemansa Suomessa olisi tullut laajalti tunnustetuksi. Jääkärien mielestä kotiinpaluun päivä olisi pitänyt pysyvästi julistaa kansalliseksi juhlapäiväksi. Tänään vietämme tätä juhlapäivää, ei tosin kansallisena mutta ainakin vaasalaisena liputuspäivänä. Vapaustaistelijoiden ydinjoukkoa jääkärit toki olivat.
Armeijan uudelleen organisointi tapahtui vuoden 1878 asevelvollisuuslain pohjalta. Koulutettujen sotilaiden puute oli valtava. Suomessa ei ollut ollut omaa armeijaa eikä päällystökoulutusta lähes viiteentoista vuoteen. Merkittävä määrä suomalaisia upseereita oli Mannerheimin tavoin menestyksellä palvellut tsaarin armeijassa ja laivastossa, mutta heidän asemaansa ja koulutustaan jääkärien oli periaatteellisista syistä kovin vaikea hyväksyä.
Armeijan päällystö koottiinkin hyvin kirjavasta joukosta. Oli Saksassa ja Venäjällä koulutettua päällystöä, ruotsalaisia vapaaehtoisupseereita sekä Suomessa pikakoulutettua upseeristoa. Joukkueenjohtajaksi ja jopa komppanianpäälliköksi saattoi sodan aikana päästä ilman mitään sotilaskoulutusta, vain siviilikoulutuksen ja aseman tuomalla arvovallalla.
Saksan jääkärit olivat sekalaisesta päällystöstä parhaiten koulutettu osa, mutta mitään yhtenäistä ryhmää eivät hekään muodostaneet. Ikähaitari ulottui alle 20-vuotiaista yli 40-vuotiaisiin. Koulupohja ja ammattien kirjo oli vieläkin laajempi: maistereista kokonaan koulua käymättömiin, insinööreistä työmiehiin. Jääkärit poikkesivat kuitenkin selvästi autonomian ajan ylempiä säätyjä edustaneesta, voittopuolisesti ruotsinkielisestä päällystöstä. Jääkäriupseerien joukossa oli suomenkielisen oppikoulun käynyttä uutta sivistyneistöä, mutta suurin osa jääkäreistä oli kuitenkin enintään kansakoulun käyneitä kansanmiehiä, sellaisia sankareita kuten suutari, sittemmin everstiluutnantti Nikke Pärmi tai merimies, sittemmin kenraaliluutnantti Albert Puroma.
Vapaussotaan osallistui kaikkiaan 1261 jääkäriä. Heistä oli ennen Suomeen paluuta ylennetty noin kolmannes upseereiksi ja runsas kolmannes aliupseereiksi. Joukoilleen esimerkkiä näyttäen he taistelivat etulinjassa, jossa vastustajan tähtäimeen osui monesti silmiinpistävän vihreä jääkärinpuku. Jääkäreistä kaatuikin vapaussodassa peräti joka kymmenes.
Varsin suuri osa jääkäreistä jäi vapaussodan päätyttyä vakinaisen armeijan palvelukseen. Kolmen Saksassa vietetyn vuoden aikana lähes 500 jääkäriä oli siirretty terveysongelmien ja tyytymättömyyden takia sairaaloihin tai työkomennuskuntiin. Heistä osa menehtyi sairauksiin, mutta loput palailivat vuosien 1918 ja 1919 kuluessa Suomeen. Näistä syrjäytyneistäkin osa päätyi armeijan leipiin. Vuonna 1926 upseeristosta jääkäreitä oli noin kolmannes ja aliupseereistakin muutama prosentti. Suomen armeijaan tuli jääkärien myötä preussilaista kuria ja systemaattista äkseerausta, mutta sitä varmasti pehmensivät suomalainen kansanluonne ja maakuntien rehevät puheenparret.
1920-luvun alkupuoliskolla armeijassa käytiin kiivasta valtataistelua jääkäriupseerien ja Venäjällä koulutettujen upseerien välillä. Nuoret jääkärit pyrkivät syrjäyttämään ns. ryssänupseerit. Jääkäriupseerien vaatimukset sotaväen kehittämisestä sekä epäluottamus tsaarin armeijassa palvelleita korkeita upseereita kohtaan johtivat lopulta uhkaukseen jääkärien kollektiivisesta irtisanoutumisesta. Kovan painostuksen seurauksena jopa sotaväen päällikkö ja yleisesikunnan päällikkö joutuivat eroamaan nuorten jääkäriupseerien täyttäessä heidänkin virkansa.
Vasta oman upseerikoulutuksen aloittaminen täydessä laajuudessa rauhoitti eri upseeriryhmien väliset ristiriidat. Uuden Kadettikoulun kasvateista kasvoi yhtenäisen koulutuksen saanut aktiiviupseeristo ja Reserviupseerikoulun käyneistä yhtenäinen reservin upseeristo. Viime sotiin mennessä valtaosalla päällystöstä oli jo kotimainen peruskoulutus. Jääkärien osuus upseereista oli enää prosentin luokkaa ja Mannerheim ja Nenonen olivat ainoat Venäjällä koulutetut upseerit.
Talvisodan syttyessä jääkärien keski-ikä oli jo viisikymmentä vuotta. Monet heistä olivat ensimmäisen maailmansodan juoksuhaudoissa vanhentuneet ennen aikojaan. Talvisotaan osallistui silti 730 jääkäriä pääosin esikunta- ja huoltotehtävissä mutta myös pataljoonan komentajina. Rintamalla näillä 45 - 50-vuotiailla oli ilmeisesti melkoinen merkitys. Heillä oli sotakokemusta ja he saattoivat johtaa esimerkillään. Varsin poikkeuksellinen tapaus oli silti jääkärivääpeli Antti Suuronen, joka kaatui 51-vuotiaana joulukuussa 1939 johtaessaan ratkaisevaa rajaseudun miesten vastaiskua Suvannon lähellä, Karjalan kannaksella.
Jatkosodassa jääkärit olivat tietysti vieläkin iäkkäämpiä. Sotaan osallistuneista 667 jääkäristä palveli 418 kenttäarmeijassa ja loput kotijoukoissa. Ylimmän johdon tehtävissä toimi kaikkiaan 48 jääkärikenraalia, heistä useimmat jossain vaiheessa yhtymän komentajana. Voisin silti nostaa jatkosodan esimerkiksi kaavilaisen maanviljelijän ja Mannerheim-ristin ritarin, jääkärikapteeni Albert Räsäsen. Hän palveli vielä ennen talvisotaa hyökkäysvaunukomppanian koulutusaliupseerina ja asentajana, kunnes hänestä tehtiin sodan syttyessä luutnantti ja panssarikomppanian päällikkö.
Jääkärien menestys viime sotien komentajatehtävissä oli kiistaton. Sotien jälkeen pääosa jääkärikenraaleista joko erosi tai heitä kehotettiin eroamaan puolustusvoimista. Puolustusvoimain komentajan tehtävässä jääkäriupseerit toimivat kuitenkin vuoden 1959 loppuun asti, jolloin jalkaväenkenraali K.A. Heiskanen erosi viimeisenä jääkärinä aktiivipalveluksesta.
Hyvä juhlayleisö
Puolustusvoimien luotettavuuden edellytys on uskollisuus maata ja kansaa kohtaan. Jääkärit tempaisi hurjaan seikkailuunsa halu vapauttaa maa sortajasta, heimoaatteen siivittämä kansallishenki sekä ehkä myös sortokauden jännittävä salainen aktiviteetti. Jääkärit säilyttivät koko ajan uskollisuutensa maan laillista hallitusta kohtaan. Henki oli niin luja, että vielä jatkosodan päättyessä he olivat valmiit kääntämään aseensa nuoruusaikojensa saksalaisia kouluttajia ja aseveljiä vastaan. Isänmaan etu ratkaisi, niin kuin se ratkaisi jääkäriksi värväytymisenkin.
Jääkärien johtaessa puolustusvoimia armeijaa elähdytti paatoksellisen voimakas isänmaallisuus. Yhteiskunnallisista muutoksista huolimatta jääkärien perintö on yhä keskeinen osa puolustusvoimien perinnettä ja henkeä. Heidän muistoaan vaalitaan juhlamenoin ja symbolein sekä valtakunnallisissa paraateissa että perinnejoukko-osastojen tilaisuuksissa. Jean Sibeliuksen Jääkärien marssi Heikki Nurmion sanoituksin ei jätä tänäänkään kuulijoitaan kylmäksi. Ei ainakaan, mikäli muistaa omistaa hetkenkin ajatuksen niille suomalaisille nuorille, jotka olivat valmiit heittämään koko elämänsä yhden kortin varaan Suomen vapauden vuoksi. "Kun painui päät, muun kansan maan, me jääkärit uskoimme yhä."
Viimeisen jääkärin, jääkärikenraali Väinö Valveen sanat kuvastavat oman aikansa nuorten vapaustaistelijoiden velvollisuudentuntoa:
"Puhuttiin siitä, että maailmansota voi antaa ainutkertaisen mahdollisuuden Suomen itsenäistämiseen. Ajateltiin, että jos minun sukupolveni ei käytä hyväkseen niitä mahdollisuuksia, joita ehkä esiintyy, niin uudet sukupolvet tulevat aina syyttämään meitä; silloin ei tehty kaikkea, mitä olisi voitu tehdä."
Lopuksi haluan puolustusvoimien puolesta esittää Vaasan kaupungille ja Jääkäripataljoona 27:n perinneyhdistykselle kunnioittavat kiitokseni jääkäriperinteen ja samalla puolustusvoimien perustamishistorian vaalimisesta. Arvokas työnne ansaitsee täyden tukemme.