Ulkoministeri Alexander Stubbin avauspuhe suurlähettiläspäivillä
Puhuttaessa muutokset mahdollisia
Post-080808 - ensimmäinen diagnoosi
Hyvät kollegat ja ystävät,
tämä on ulkoministerikauteni ensimmäinen mahdollisuus tavata kerralla kaikki Suomen ulkomaanedustustojen päälliköt. Monien kanssa olen toki jo tehnyt työtä vuosien mittaan. On tärkeää, että voimme kokoontua keskustelemaan kasvokkain. Onneksi suurlähettiläspäivät pidetään joka kesä. Se on sopiva tiheys kattavan ulkopoliittisen arvion tekemiseen.
Loppukesän viikot elokuun 8. päivästä alkaen ovat kuluneet Georgian kriisin selvittelyissä. Olemme koettaneet tehdä Etyj-puheenjohtajana parhaamme. Ensin tulitauon aikaansaamiseksi yhdessä EU-puheenjohtaja Ranskan kanssa. Sitten tulitaukoa tukevan Etyjin sotilastarkkailumission käynnistämiseksi. Kolmas vaihe - laajemman kansainvälisen toiminnan rakentaminen ja ratkaisuyritysten aika - on nyt edessä. Korostan, ettei kriisi vielä ole ohi. Sen lopputulos ja poliittiset jälkijäristykset ovat vielä näkemättä.
Varmaa on vain se, että Georgian kriisi antaa meille karulla kielellään kolme laajakantoista oppituntia, jotka muodostavat kolme tämänpäiväistä teesiäni: 1) 080808 on käännekohta kansainvälisessä politiikassa; 2) 080808 asettaa kansainväliselle järjestelmälle uuden haasteen ja 3) 080808 vaikuttaa Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan työlistaan.
* * *
Ensiksi käännekohtaan kansainvälisissä suhteissa. Kylmän sodan päättyessä ajateltiin historian loppuneen. Vuosikymmenten vastakkainasettelua piti seurata seesteinen kausi, jonka tukipilareina nähtiin kaikkialle levittäytyvä länsimainen demokratia ja markkinatalous. 90-luvun kriisit ja sisällissodat näyttäytyivät vain vanhan järjestyksen kuolinkouristuksina, jotka aikanaan loppuisivat. Kansainvälisen politiikan mannerlaatat ovat kuitenkin taas liikkuneet - mutta toiseen suuntaan. Päivämäärästä 080808 tuli uuden maailmanpolitiikan synkkä merkkipäivä.
Uuden ajan nimi on vielä keksimättä. Mutta sitä leimaavat sekä kansainvälisen järjestelmän rakenteen että toimintaperiaatteiden muutos.
Nollakasien kaudella maailman ainoa supervalta Yhdysvallat on saamassa vanaveteensä joukon haastajia. Kiina, Venäjä ja myös Intia janoavat post-amerikkalaista maailmaa, jonka raskaassa sarjassa on useampia ottelijoita. Newsweek Internationalin arvostettu päätoimittaja Fareed Zakaria kutsuu tätä toisten nousuksi - "the rise of the others". Yhdysvaltain ja Euroopan painoarvo heikkenee. Se, miten tämä kaikki tapahtuu, määrittää ratkaisevalla tavalla koko tulevaa kansainvälispoliittista kehitystä. Yhtenä vedenjakajana häämöttävät Yhdysvaltain presidentinvaalit. Niiden jälkeen nähdään, onko Washingtonin vastauksena sopeutuminen vai kamppailu.
Elämme päällekkäisyyden aikakautta, jossa kansallisvaltio ja voimapolitiikka tekevät paluutaan. Ne astuvat sinne, mistä monenkeskinen yhteistyö ja kansainväliset järjestöt näyttävät olevan perääntymässä. Realismi nousee institutionalismin rinnalle. Neuvottelupöydän mikrofonin napin sijasta painetaan liipaisinta. Juuri näin kävi Georgiassa.
Talouden logiikka kuitenkin elää yhä globalisoituvaa, raja-aitoja rikkovaa vaihettaan. Aikamme suuria kysymyksiä on, vetääkö takaisin nationalismia ja historiaa kohti kulkeva politiikka vielä taloudenkin mukanaan? Ensi merkit tästä ovat nähtävissä vaikkapa WTO-neuvotteluissa tai EU:n sisällä protektionismin lisääntymisenä. Päällekkäisten järjestelmien todellisuus ei välttämättä kestä. Ja viimeistään nyt on syytä ampua liberalismin hätäraketti taivaalle. Uskon, että avoin talous, liberalismi, kansainvälisyys ja vahvat kansainväliset instituutiot ovat kansakuntien menestyksen ja myös rauhan parhaita takeita.
Rakenteen ja toimintatapojen muutos näkyy myös arvokamppailun uutena tulemisena. Läntistä arvohegemoniaa povannut Francis Fukuyama sai viimeistään Venäjän vaalien muodossa kylmän suihkun niskaansa. Uudet suurvallat eivät niele purematta sen paremmin läntistä ihmisoikeuskäsitystä kuin demokratiamalliakaan. Autoritarismia ollaan päinvastoin nostamassa demokratian rinnalle täysin kunnialliseksi "toiseksi tieksi", jolla on myös taloudellista katetta takanaan. Harvainvallan vaikutus ulottuu tietenkin myös kansainvälisiin suhteisiin. Autokraatille kansallisvaltio ja nationalistinen suojapanssari ovat välttämättömiä.
* * *
Toinen teesini on, että kansainvälinen hallintajärjestelmä on haasteen edessä. Näyttää ilmiselvältä, etteivät kansainvälinen yhteisö ja kansainväliset järjestöt ole kyenneet lopettamaan historiaa. Pikemminkin ne ovat jäämässä sen jalkoihin.
Georgian kriisin välitilinpäätös on kuvaava. Georgiasta on hyvää vauhtia tulossa YK:n turvallisuusneuvoston toimimattomuuden uusi esimerkkitapaus. Etyjiä on kehuttu nopeudesta ja se on onnistumisensa myötä uudistanut merkitystään alueellisena järjestönä. Mutta sekään ei kyennyt ennaltaehkäisemään sotaa eikä toisaalta pysty yksin rakentamaan pysyvää ratkaisua. Molemmat järjestöt ovat haavoittuvia. Yksikin jäsenmaa kykenee pysäyttämään niiden toiminnan. Pahimmillaan Venäjän ja lännen vastakkainasettelu syvenee tavalla, joka lukkiuttaa järjestöjen toiminnan.
Georgian sodalla voi olla vain yksi myönteinen seuraus. Sen tulisi olla ulkopoliittinen herätyskello, joka havahduttaa meidät pohtimaan koko kansainvälisen järjestelmän tulevaisuutta. Nyt, ennen kuin voimapolitiikka ja protektionismi ennättävät vahvistua liiaksi ja syövyttää kansainväliset yhteistyörakenteet olemattomiin.
Valintatilanne on karun selkeä. Joko kansainvälisen hallintajärjestelmän asemaa onnistutaan uudelleen vahvistamaan tai sitten tuo järjestelmä hajoaa. Edellisen kerran 1900-luvun alkupuolella järjestelmäkriisiä seurasivat suursodat. Politiikan ja talouden sulkeutuessa alkaisivat synkät pilvet kasaantua nopeasti meidänkin lintukotomme yläpuolella. Riidan syitä löytyy aina.
Kansainvälisten instituutioiden pohjapiirustukset on jälleen levitettävä suunnittelupöydälle, jos monenkeskinen yhteistyö aiotaan elvyttää ja nousevat toimijat sitouttaa sen piiriin. Onko kansainvälisen yhteisön normipohja kestävä? On voitava kysyä avoimesti, onko nykyinen YK relevantti? Miten sen toimintakyky voitaisiin viedä uskottavalle tasolle? Ja entä mikä olisi sen vaihtoehto - "demokratioiden konsertti" vai joku muu? Ilman ratkaisujen ja vaihtoehtojen hakemista tulee matkareittimme olemaan sama kuin Titanicilla.
* * *
Kolmantena teesinä väitän, että ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme työlista järjestyy osin uudella tavalla.
Pohdinta Georgian sodan merkityksestä on meilläkin päässyt vauhtiin. Tarvitsemme avoimen ja realistisen keskustelun. Emme enää voi hiipiä hyssyttelyyn tai luikkia liturgiaan. Emme myöskään saisi kaivautua entistä syvemmälle Nato-juoksuhautoihin.
Georgia nostaa pinnalle kolme merkittävää kysymystä. Mikä oikeastaan on kansallinen Venäjä-arviomme? Mitä meidän pitäisi EU:lta haluta? Ja lopulta - kysymyksen mahdollisesta Nato-jäsenyydestämme.
Voitokkaan sodan myötä Venäjä vahvisti suurvalta-asemansa. Nationalistinen ja protektionistinen suurvalta-ajattelu on toki leimannut sen ulkosuhteita jo aiemminkin. Mutta mahti ei enää perustu vain kokoon ja energiaan. Nyt Venäjällä on sekä halu että kyky käyttää asevoimaa ulkopolitiikan välineenä. Toinen merkittävä muutos on aggressiivisen politiikan oikeutukseksi luotu oppi ulkomailla asuvien venäläisten suojelusta. On mahdotonta ajatella, ettei näitä tekijöitä otettaisi Suomessa täysimääräisesti huomioon.
En näe Venäjän muodostavan Suomelle sotilaallista uhkaa. Silti on sanottava, että Venäjä on ottanut askeleita, jotka eivät ole kannaltamme edullisia tai hyväksyttäviä. Jatkuessaan Georgian kriisi huojuttaa EU:n ja Venäjän yhteistyötä perusteitaan myöten.
Paradoksaalista on, että Venäjän etääntyessä Euroopasta poliittisesti, on niiden taloudellinen integraatio entisestään syvenemässä. Juuri Suomi on EU-maiden etunenässä linkkautumassa taloudellisesti Venäjään. Investointikantamme Venäjällä on pelkästään alkuvuoden aikana tuplaantunut. Ja juuri Venäjän kohdalla suuri kysymys onkin se, ryntääkö poliittinen logiikka jossain vaiheessa vielä entistä suuremmalla painolla myös talouden pelikentälle? Toivottavasti ei, sillä puutulliongelma olisi tällöin vain alkuhenkäys.
Uudessa tilanteessa Euroopan unioni näyttäytyy kannaltamme entistäkin tärkeämpänä. Ja nimenomaan vahva ja toimintakykyinen unioni. Vain EU:n kautta Suomella on todellinen mahdollisuus olla vaikuttamassa kansainvälisen järjestelmän kehitykseen sekä hillitä nationalistista ja kansallisvaltiokeskeistä trendiä. EU joko rakentaa globaaliroolin tai jää vain alueelliseksi toimijaksi.
EU:n turvallisuuspoliittinen merkitys saa - ja syystäkin - uudelleen huomiota osakseen. Unioni ei ole Natoon verrattava sotilasliitto, mutta Suomen ei pidä väheksyä EU:n tuomaa turvallisuuslisää. Siihen meillä Naton ulkopuolisena maana ei ole edes varaa. Suomen tulee ajaa voimallisesti EU:n turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamista. Unioni ei kilpaile Naton kanssa, eikä heikennä sitä. Päinvastoin. Vanhat hokemat voidaan unohtaa.
Kolmantena tulee EU:n laajentuminen. Se osoittautui aiempaakin selvemmin oikeaksi politiikaksi. Sama koskee myös Naton laajentumista. Missä nyt oltaisiin, jos esimerkiksi Baltian maat olisivat jääneet integraation ulkopuolelle? Unionin suurena haasteena on seuraavaksi kehittää uskottava idänpolitiikka, joka tarjoaa Itä-Euroopan maille lujan kehityssuunnan laajentumisoptiota unohtamatta. Georgian kriisi on kipeä osoitus siitä, että unionilta puuttui kokonaisvaltainen ote Etelä-Kaukasuksella.
Entä Nato-jäsenyys? Oma ajatteluni lienee kaikkien tiedossa. En kuitenkaan missään nimessä ehdota hätiköityä liikkeellelähtöä, vaikka Nato-jäsenyyden harkinnalle onkin olemassa vahvat perusteet.
Nykylinjalla pärjätään toistaiseksi, kunhan muistetaan samalla pitää silmät auki ja suunnattuina eteenpäin. Emme kuitenkaan voi jatkaa siten, että silmät avataan vain kerran neljässä vuodessa. Selko-metodi on 080808-maailmassa samaa kuin sokeus.
On todennäköistä ja ymmärrettävää, että Naton kollektiivipuolustus ja 5 artikla kokevat jonkinasteisen renessanssin. Nato kuitenkin tuntee vastuunsa. Yhä enemmän poliittiseksi järjestöksi muuttuneella sotilasliitolla on ollut jäsentensä asemaa ja turvallisuuspolitiikkaa vakauttava vaikutus. Näin olisi ollut myös Georgiassa. Saatoin itse vapautua Nato-fobioistani viime viikolla osallistuessani järjestön ulkoministerikokoukseen. Ero EU-neuvoston debattiin oli vähäinen. Olivathan osallistujatkin miltei samat.
EU:n puolustusulottuvuuden ja Nato-pohdinnan ohella on muistettava pohjoismainen puolustusyhteistyö. Vain murto-osa sen turvallisuuspoliittisesta potentiaalista on käytetty. On haettava ennakkoluulottomasti yhteistyön laajentamista ja syventämistä alue- ja merivalvonnassa, kriisinhallinnassa ja puolustushankinnoissa. Tätäkin pidemmälle menevää keskustelua ei tule kaihtaa.
* * *
Lopuksi hahmotan kolme johtopäätöstä ulko- ja turvallisuuspolitiikkamme kannalta:
Ensiksi: meidän on jatkettava ulkopoliittisesti vahvemman EU:n ajamista kaikista takaiskuista välittämättä. Fokus on asetettava EU:n globaaliroolin, puolustuksen ja toimivan idänpolitiikan rakentamiseen. EU:n Venäjä-suhteissa pyrkimyksenä on edelleen keskinäisen integraation edistäminen. Tässä onnistuminen riippuu kuitenkin oleellisesti Venäjän toiminnasta. Juuri nyt ennakoin suhteen olevan jäähtymässä.
Toinen johtopäätös liittyy Natoon. Yhteistyötä sotilasliiton kanssa on syytä tiivistää muun muassa NRF:n merkeissä. Jäsenyyttä on syytä harkita. Päätöksen aika ei kuitenkaan ole vielä käsillä. Turvallisuuspoliittisen arvioinnin joustavuutta ja tiheyttä tulisi kuitenkin lisätä. Se ei voi olla kuin hidastetusta mustavalkofilmistä.
Kolmanneksi: ulkopolitiikkamme on vietävä kokonaan uudelle aktiivisuustasolle. On luovuttava kuoreen käpertymisestä ja tyhjien lausuntojen automaattina olemisesta. On siirryttävä seuraajasta toimijaksi. On luotava mahdollisimman tiiviit suhteet kaikkiin suurvaltoihin ja kansainvälisiin järjestöihin. Ulkopolitiikka perustuu arvoihimme, mutta on luonteeltaan pragmaattista.
Ulkopoliittinen ajattelumme on koetettava vihdoin vapauttaa fobioista, asennevammoista ja kuvitelmista. Viimeksi mainituista tuoreena esimerkkinä olkoon liittoutumattomuusfantasia. Suomen asema sotilasliittojen ulkopuolella ei auttanut Georgian kriisin välitystehtävässä. Asemamme perustui Etyj-puheenjohtajuuteen. Ja itse työssä oli parhaana apuna vahva kännykän akku.
Olen esittänyt oman ensidiagnoosini post-080808 maailmasta. Päätän sen nyt tehtävänantoon kaikille edustustonpäälliköille. Pyydän teistä jokaista esittämään oman maailmanpoliittisen arvionne parin viikon kuluessa. Tyyli vapaa, pituus kaksi sivua. Työn iloa!