Puolustusministeri Elisabeth Rehnin puhe 118. Maanpuolustuskurssin avajaisissa 14.1.1991
Arvoisat maanpuolustuskurssin osanottajat,
hyvät naiset ja herrat
Minulla on ilo ja kunnia valtioneuvoston ja
puolustusneuvoston puolesta tervehtiä nyt alkavaa
maanpuolustuskurssia, joka on järjestysnumeroltaan
jo sadaskahdeksastoista.
Runsas viikko sitten toimitusjohtaja Jaakko
Iloniemen johdolla kaksi vuotta työskennellyt
parlamentaarinen puolustuspoliittinen neuvottelukunta
luovutti puolustusministeriölle arvionsa
puolustusvoimien suorituskyvystä ja esitti kannanottonsa
puolustusvoimien kehittämisen suunnitelmiin ja
puolustusmäärärahoihin 1990-luvulla. Lausunto on
toki ollut kiitettävän runsaasti esillä
julkisuudessa, mutta siihen liittyy eräitä näkökohtia,
joita haluaisin ottaa tässä lyhyesti esille.
Kun neuvottelukunta asetettiin joulukuussa 1988,
monilla tahoilla esitettiin epäilyjä moisen
parlamentaari sen elimen tarpeellisuudesta ja erityisesti
sen mahdollisuudesta saavuttaa yksimielisyys
puolustuspoliittisissa peruskysymyksissä.
Neuvottelukunnan lausunto osoittaa nämä epäilykset
täysin aiheettomiksi. Lausunto on lähestulkoon
yksimielinen, ja siinä on poikkeuksellisen
avoimesti ja ennakkoluulottomasti pureuduttu juuri
maanpuolustuksemme perusongelmiin.
Neuvottelukunnan työn tulokset osoittavat mielestäni
kiistattomasti sen, että meidän oloissamme
parlamentaarinen konsensus on välttämätön sellaisissa
tärkeissä linjauksissa kuten puolustusvoimien
määrärahakysymyksissä. Suomen maanpuolustushan
on vuodesta toiseen joutunut tyytymään
kansainvälisesti verrattuna todella niukkoihin
resursseihin. Ilmeisesti vain perisuomalaisen
sitkeyden ja neuvokkuuden avulla asiat on kuitenkin
puolustusvoimissa saatu hoidettua. Omintakeinen
puolustusjärjestelmämme, yleisen asevelvollisuuden
suhteellisen vähäiset kustannukset ja
puolustusministeriön hallinnonalan omat rationalisointi-
ja säästötoimenpiteet ovat auttaneet meitä
venyttämään markkaa sillä tavoin, että olemme niukasta
taloudellisesta panostuksestamme huolimatta
kyenneet ylläpitämään sentään kohtuullista
puolustuskykyä .
Niukkojen määrärahojen vastapainoksi me olemme
olleet sikäli onnellisessa asemassa, että
maanpuolustuksen suunnittelua on voitu parina viime
vuosikymmenenä harjoittaa varsin
suunnitelmallisesti ja pitkäjänteisesti. Parlamentaarisesti
kokoonpannut elimet - 70-luvulla komiteat, 80-
luvun puolivälissä toimikunta ja nyt neuvottelukunta
- ovat kukin vuorollaan tehneet arvionsa
Suomen puolustuskyvylle asetettavista vaatimuksista
ja pyrkineet sitten suhteuttamaan puolustusmenot
valtion yleisiin menokehyksiin. Näin
puolustushallinnon oma sisäinen asiantuntijatason
suunnittelutyö on voinut tukeutua laajan poliittisen
yhteisymmärryksen perustalle rakentuviin
suosituksiin.
Kun puolustuskykymme kehittäminen on saanut
tuekseen parlamentaarisen tahdonilmauksen, on kädestä
suuhun eläminen pitkälti jäänyt pois. Erityisesti
materiaalihankinnoissa tämä on ollut korvaamaton
etu. Useamman vuoden ajalle ulottuvien
tilausvaltuuksien avulla tärkeimmät materiaalihankkeet on
voitu toteuttaa johdonmukaisesti ja
toiminnallisina kokonaisuuksina.
Minusta on tärkeätä, että tämänkaltaiset puitteet
voitaisiin tarjota puolustussuunnittelulle
tulevaisuudessakin. Neuvottelukunnan juuri luovutettu
lausunto antaa selkeän markkamääräisen suosituksen
puolustusmäärärahojen tasosta 90-luvulla, ja luo
tällä tavalla perustan puolustusvoimien
materiaalihankinnoille. Tässä yhteydessä on kyllä totuuden
nimessä todettava, että laaja sopu on
neuvottelukunnassa voitu saavuttaa vain tinkimällä
puolustusvoimien esittämistä määrärahatavoitteista.
Meidän ei neuvottelukunnan monessa suhteessa
myönteisestä saavutuksesta huolimatta sovi jäädä
lepäämään laakereillemme. Neuvottelukunnan
suositus on todellakin vain suositus, ei
puolustusmäärärahapäätös - näin on ollut asianlaita myös
muiden vastaavien parlamentaaristen elinten
suositusten kohdalla - ja nyt meidän tulisi tehdä
kaikkemme, jotta neuvottelukunnan kirjaamia
suosituksia tultaisiin myös mahdollisimman tarkasti
noudattamaan.
Eräs mahdollinen tapa varmistua tästä saattaisi
olla se, että parlamentaariselle puolustuspoliittiselle
neuvottelukunnalle annettaisiin jatkossa
tehtäviä, jotka edellyttävät nyt tehtyjen
suositusten toteutumisen seurantaa. Neuvottelukuntahan
asetettiin pysyväksi, ja näin ollen se tulee
jatkamaan työtään uudessa parlamentaarisessa
kokoonpanossa myös ensi vaalikaudella. Neuvottelukunta
itse päätyi lausunnossaan suosittelemaan,
että jatkossa olisi hyödyllistä edelleen arvioida
Suomen kansainvälisessä ympäristössä tapahtuvia
muutoksia ja eurooppalaisen aseidenriisunnan
edistymistä sekä niiden vaikutuksia Suomen
puolustusvoimien kehittämiseen. Tähän liittyen olisi
varsin luontevaa, että vaalien jälkeen asetettavan
neuvottelukunnan tehtävänä olisi muiden mahdollisten
tehtäviensä ohella seurata omien suositustensa
toteutumista. Näin suositukset eivät jäisi ikäänkuin
riippumaan ilmaan, vaan myös niiden
jatkokäsittely olisi alusta alkaen tiiviissä
parlamentaarisessa kontrollissa.
Toinen tapa, jolla mielestäni myös voitaisiin
hyödyntää neuvottelukunnan kaksi vuotta
kestänyttä perusteellista ja ansiokasta työtä
olisi se, että vaalien jälkeistä hallitusta perustettaessa
puolustuspolitiikka otettaisiin pitkän tauon
jälkeen mukaan hallitusohjelmaan. Niin
uskomattomalta kuin se saattaa kuulostaakin,
kahteen vuosikymmeneen ei hallitusohjelmissa
ole ollut mainintaa puolustuspolitiikasta.
Neuvottelukunnan lausunto antaisi
nyt hyvän pohjan tämän asian korjaamiseksi. Näin
annettaisiin myös Suomen rajojen ulkopuolelle
vakuuttava signaali Suomen puolustuspolitiikan
perusteiden vankkumattomuudesta ja
puolustussuunnittelun pitkäjänteisyydestä.
Hyvät naiset ja herrat,
Teidän kurssinne olisi tuskin voinut osua
mielenkiintoisempaan ajankohtaan. Suomen
puolustuspolitiikasta on juuri tehty koko 90-luvun ajalle
ulottuvat linjaukset. Vilkaisu tämän aamun
lehtiotsikoihin on hyvä muistutus siitä, minkälaisten
myllerrysten keskellä me kansainvälisen politiikan
alueella juuri nyt elämme.
Toivotan teille kaikille antoisaa maanpuolustuskurssia.