Ulkoasiainministeri Pertti Paasio Kuopion Paasikivi-seuran lounastilaisuudessa maanantaina 4.3.1991
Joskus on sanottu, että Suomessa ulkoministerit pääsevät hallituksessa helpoimmalla. He voivat nojautua vahvaan hallintoon, muuttumattomiin oppirakennelmiin,
vakaisiin naapurisuhteisiin ja lopulta yleisen mielipiteen tukeen.
Ehkäpä en syyllisty kovin suuressa määrin oman asian ajamiseen, kun sanon, että viime aikoina tuossa väitetyssä asetelmassa on jotakin muuttunut. Parin viime
vuoden aikana maailmanpolitiikassa on nähty historiallisia muutoksia ja runsaasti dramatiikkaa. Yleinen mielipide on samalla tullut kriittisemmäksi. Nämä seikat
yhdessä ovat tehneet ulkoministerin työstä entistä haasteellisemman, varmaan myös mielenkiintoisemman.
Suomen kansainvälinen asema on nykyisessäkin tilanteessa vakaa. Tunnustettu puolueettomuutemme on tarjonnut meille nytkin hyvän lähtökohdan rakentaa kansainvälisiä suhteitamme. Sen soveltaminen ei ole johtanut monien pelkäämään eristyneisyyteen, eikä siitä luopuminen tarjoaisi kestävää suomalaista tietä muutosten Euroopassa.
Vanha, kunnianarvoisa maanosamme on todella läpikäymässä historiallista vaihetta. Rakenteilla on uudenlainen, ETYK-henkinen Eurooppa, jossa valtioiden ja niiden
liittoutumien vastakkainasettelu korvataan yhteisesti tunnustetuilla arvoilla ja periaatteilla. Suomen ulkopolitiikassa ETYK:illä tulee jatkossakin olemaan keskeinen asema.
* * *
Neuvostoliiton kehitys, etenkin tilanne Baltian maissa on lisännyt maanosamme epävarmuutta. Toisaalta Mihail Gorbatshovin aloittama uudistus- ja avautumispolitiikka
on merkinnyt Euroopassa myönteistä ja peruuttamatonta käännekohtaa. Kyse on kuitenkin varsin monimutkaisesta problematiikasta, jonka lopullisesta selviämisestä ei
kukaan voi lausua mitään täysin varmaa.
Suomen kannalta Neuvostoliiton muutos on tuonut mukanaan myös ongelmia, joista kauppavaihdon tyrehtyminen on epäilemättä mm. maamme talouden nykytilanteen
kannalta valitettavinta. Toisaalta olemme voineet kehittää suhteitamme meille tärkeisiin lähialueisiin kuten Baltiaan, Karjalaan, Leningradiin ja Kuolaan aikaisempaa
määrätietoisemmin. Neuvostoliiton suhteissa on siirrytty selvästi yleiseurooppalaiseen suuntaan, jolle ovat tunnusomaisia suurempi arkipäiväisyys ja suhteiden
monimuotoistuminen.
Tällä kehityksellä on omat kääntöpuolensa. Ihmisten vapaampi liikkuminen saattaa johtaa uudenlaisiin ongelmiin. Tämä on ilmennyt mm. satojen pakolaisten tulona
itärajan yli Suomeen. Samalla saatoimme havaita, ettei Suomessa yleisesti ottaen olla henkisesti kovinkaan valmiita ja varustautuneita pakolaisten maahantuloon ja läsnäoloon täällä. Ulkomaalaiset, varsinkin selvästi toisenväriset ulkomaalaiset ovat Suomessa niin uusi asia, että meille tullut kansainvälisesti mitattuna kovin pieni pakolaismäärä on jo riittänyt aiheuttamaan suurta kohua ja huolestuneisuutta. Todellisen huolestumisen aihetta lisää vielä se, että pakolaiskysymyksestä on vastuuttomasti pyritty tekemään kiihkeätä vaalikysymystä.
Suomen Baltia-politiikka on viime aikoina ollut vilkkaan mielenkiinnon kohteena. Sen varsinaisen sisällön lisäksi siitä käyty keskustelu on tuonut esiin mielenkiintoisia piirteitä niin meillä kuin muuallakin. Uskoisin niistä löytyvän mm. kohteita jossain määrin vähäveriselle politiikan tutkimuksellemme.
Suomen Baltia-politiikan perustana ovat olleet ja ovat ne olosuhteet, joiden tiedossamme olevien tosiasioiden ja mm. oman historiallisen kokemuksemme perusteella
uskomme vallitsevan, eivätkä sellaiset olosuhteet, joiden kenties voisi toivoa vallitsevan. Olemme siis perustaneet realismiin.
Olemme myös varoneet, ettemme lausunnoillamme matkaansaata Baltiassa sellaista kehitystä, joka ei johtaisi lähemmäs tavoitteita, vaan kenties kauemmas niistä.
Niiltä, jotka pitävät kannanottojamme virheellisinä, voisi toivoa arviota, minkälaiseen kehitykseen jollakin muulla tiellä milläkin todennäköisyydellä jouduttaisiin.
Tarkoitan edelleen kehitystä Baltiassa, en esimerkiksi arvioijan omaa kehitystä joissakin kotimaisissa mittauksissa.
Baltia-keskustelussa on annettu runsaasti sellaisia lausuntoja, joiden tarkoituksena on kiinnittää enemmän huomiota lausunnon antajaan kuin lausunnon kohteeseen,
Baltiaan. Kun tätä ei itse ongelma-alueella aina kyllin selvästi oivalleta, heräävät katteettomat toiveet herkästi.
Muun muassa pohjoismaisessa keskustelussa on silloin tällöin annettu "ymmärtämystä" "Suomen asemalle". Me emme tarvitse mitään ylimääräistä ymmärtärtämystä
asemallemme, normaalia ymmärrystä näkökohdillemme kylläkin.
Meillä käydyssä Baltia-keskustelussa on ollut havaittavissa myös suomalaiskansallista alemmuuden tunnetta. Muualla tiedetään paremmin.
Baltian kansojen pyrkimykset ovat kunnioitettavia. Me voimme tukea niitä käytännön toimin monin verroin tehokkaammin kuin puhumalla mahtavia joissakin torikokouksissa.
* * *
Viime elokuun 2. päivänä alkanut traaginen tapahtumasarja Persian lahden alueella on saavuttanut kulminaatiopisteensä. Saddam Husseinin noudattama häikäilemätön
voimapolitiikka on tullut tiensä päähän. On toivottavaa, että koko Lähi-Idän alueella voitaisiin nyt ryhtyä vihdoinkin rakentamaan turvallisuutta niin, että uuden suursodan juuret saataisiin kitketyksi, on tärkeää, että YK toimii avainasemassa sodanjäkeisiä turvallisuusjärjestelyjä muotoiltaessa.
On ilmeistä, että kriisin aikana muotoutuneet ja polarisoituneet asetelmat osaltaan vaikeuttavat mm. palestiinalaiskysymyksen esilleottoa ratkaisemista puhumattakaan. On kuitenkin edelleen tosiasia, ettei pysyvää rauhaa alueelle saada, ellei palestiinalaisongelmien ratkaisemisessa edetä. Ne tulevat nousemaan käydyn sodan varjosta, ja niihin on kiinnitettävä vastuullinen kansainvälinen huomio.
Persianlahden sodan jälkeen on ensiarvoista vahvistaa YK:ta. Suomen ulkopolitiikassa tämä on keskeinen tavoite, johon tähtääviä ponnisteluja tulemme lisäämään.
* * *
Kansainvälisen järjestelmän siirryttyä monen vuoden suhteellisen vakauden kaudesta arvaamattomien muutosten aikaan, keskustelu kansainvälisistä asioista on vilkastunut. Niistä puhutaan aikaisempaa selvästi enemmän tavallisten ihmisten tavallisissa elämänpiireissä, mikä sinänsä on erittäin myönteisenä kehityksenä merkille
pantava. Kansalaisyhteiskunta ei enää ole erillään ulkopolitiikasta. Tämä on osoitus myös demokratian vahvistumisesta. Myös tätä kautta ovat valtiolliset instituutiot kehitettävissä.
Ei voida odottaa, että etenkään ulkopolitiikan erilliskysymyksistä saavutettaisiin enää helpolla yksimielisyyttä, vaikka tärkeimmistä päälinjoista ei sanottavaa erimielisyyttä olisikaan. Uskon silti, että jossain määrin pätee edeleen periaate, että yksituumainen ulkopolitiikka on voima pienelle kansakunnalle.
* * *
Viime viikkoina olemme seuranneet niin kotimaisten kuin kansainvälistenkin televisiokanavien välityksellä Persianlahden sodan kehittymistä. Irakin hyökkäyksestä
Kuwaitiin alkanut sota on epäilemättä ollut huomattava mediatapahtuma. Sensuuri toisaalta on ehkäissyt realistisen kuvan antamista. Tapahtumia ei ole voitu seurata
läheltä.
Voimapolitiikka on televisiouutisten kultakaivos. Toimittajat eivät ole vain tapahtumien kertojia, vaan myös tunnelmien välittäjiä ja mielipiteen muodostajia. He voivat korostaa niin sodan logiikkaa kuin tragiikkaakin.
Paikalla olevat suomalaiset tiedonvälittäjät eivät millään tavoin jää ammattitaidossa jälkeen ulkomaisista kollegoistaan, pikemminkin päinvastoin. Sodan kuvaaminen
murhenäytelmänä ei ole heiltä kovassakaan tiedon tulvassa unohtunut. He ansaitsevatkin korkealaatuisesta ammattityöstään vilpittömät kiitokset. Kansainvälinen
yhteisö on entistä avoimempi. Tämä voisi vahvistaa yhteistä vastuuntuntoa.
Kansainvälisen julkisuuden vahvistuminen, kansalaisyhteiskunnan ulko- ja kansainvälistä politiikkaa kohtaan osoittaman mielenkiinnon kasvu sekä kansainvälisen
järjestelmän yleinen muutos yhdessä edellyttävät panostuksen lisäämistä alan tutkimukseen ja koulutukseen. Tässä on haastetta yliopistoillemme.
Alkaneen vuosikymmenen aikana suomen tulee panostaa merkittävästi enemmän ulkopoliittisen tiedontasomme ja sivistysperustamme jatkuvaan kehittämiseen. Valtiovalta ei luonnollisestikaan voi olla ainoa aloitteentekijä. Tarvitaan kansalaisyhteiskunnan instituutioita ja myös talouselämän aloitteellisuutta.
Paluuta yhdenmukaista oppiajattelua korostavaan ulkopoliittiseen keskusteluilmastoon ei ole. On selvittävä avoimella keskustelulla. Kansainvälinen julkisuus on pysyvä ilmiö. Valtiojohdon velvollisuus puolestaan on turvata maan edut nopeastikin muuttuvissa olosuhteissa. Sen on näin ollen myös siedettävä se jännitys, joka
syntyy aiempaa helpommin ns. yleisen mielipiteen suunnasta. Avoin keskusteluilmasto takaa kuitenkin sen, ettei tuosta jännityksestä muodostu rasitetta, vaan hyödyllinen yhteiskunnallinen olotila.