Ulkoasiainministeri Pertti Paasio eduskunnassa 23.10.1990 hallituksen kehitysyhteistyökertomuksen lähetekeskustelussa
Kehitysyhteistyöstä ja erityisesti Suomen panoksesta siinä on keskustelu viime aikoina laajentunut ja virkistynyt. Se on saanut lisää luovuutta ja dynamiikkaa, mikä varmaan tulevina aikoina heijastuu kehitysyhteistyön linjanvedoissa ja toteutuksessakin.
Valtion kehityshteistyöstä vastuullisille on hyvin vaarallista bunkkeroitua ulkoisia vaikutuksia vastaan ja pyrkiä kanonisoimaan noudattamansa politiikka; kenellepä ei olisi. Tällainen olisi vierasta kansanvaltaiselle järjestelmälle ja vahingollista itse pääasiallekin eli
Suomen panokselle kansainvälisessä yhteistyössä kehityksen aikaansaamiseksi ja nopeuttamiseksi. Keskustelua on siis käytävä ja edistettävä.
Ei voida kuitenkaan - myös edellä mainituista syistä - odottaa, että kehitysyhteistyöstämme vastaavat ilman muuta myöntäisivät kaiken kritiikin oikeaksi. Tämä ei keskustelua edistäisi. Se olisi sikälikin epäjohdonmukaista ja myös mahdotonta, että harjoitettua
kehitysyhteistyöpolitiikkaa on vahvasti - tässäkin salissa - arvosteltu täsmälleen vastakkaisista näkökulmista. Onhan kehitysyhteistyötämme pidetty sekä täysin turhana että täysin riittämättömänä.
Kehitysyhteistyöpolitiikkamme lähtökohtana on mielestäni pidettävä sitä, että Suomella maailman vauraimpiin kuuluvana teollisuusmaana on velvollisuus osallistua yhteistyössä muiden teollisuusmaiden ja kohdemaiden kanssa ponnisteluihin köyhyyden ja nälän poistamiseksi
maailmasta. Se, että Suomi on pieni ja vauraanakin kansantaloutena maailmanmitässä vähäinen, ei tuota lähtökohtaa luonnollisestikaan miksikään muuta.
Tuota lähtökohtaa tulee voida tarkastella sekä yleisestä, valtioiden ja kansojen välisen yhteistyön näkökulmasta, että yksilöidymmästä ihmisoikeuden näkökulmasta.Ei siis voida puhua ainoastaan velvollisuuksistamme kehitysmaita kohtaan vaan myös ja ehkä ennenmuuta
kehitysmaiden kansalaisia kohtaan.
Suomi on niitä perin harvoja maita, jotka ovat saavuttaneet YK:n suosituksen osoittaa kehitysyhteistyöhön vähintään 0.7 % bruttokansantuotteesta. Tosin tavoitteessa pysyminen on tuottanut jonkin verran vaikeuksia mm. arvioitua nopeamman talouskasvun vuoksi, mutta kuitenkin. Tavoitteen saavuttaminen antaa Suomelle mahdollisuuden yhdessä muiden siihen yltäneiden kanssa yrittää ryhmänä vaikuttaa maailman talousjättiläisten asenteisiin ja politiikkaan. Erityisen tilaisuuden tähän tarjoaa varuistelumenojen aleneva suunta. Jos onnistutaan kääntämään varusteluun suunnattuja voimavaroja kehitykseen, voidaan puhua ratkaisevasta käänteestä kestävän kehityksen tiellä. Suomen kannalta tavoitteen saavuttaminen ja siinä pysyminen eivät siis ole turhaa itsekorostusta kuten joskus huomaa väitettävän. Me varaamme itsellemme puheoikeuden.
Kehitysaputavoitteen saavuttaneet maat ovat kaikki varsin pieniä mutta samalla vauraita teollisuusmaita. Suomen apu tuossa ryhmässä on suhteellisesti pienin. Todettakoon, että muut pohjoismaat - Islantia lukuunotta matta - ovat jo ylittäneet 1 % bkt-osuuden.
Tällä hetkellä meillä ei ole välitöntä tarvetta nostaa kehitysapumme bkt-osuutta nyt saavutetusta. On aika kääntää päähuomio laadullisiin näkökohtiin ja periaatteellisten linjojen arviointiin. Myöskään vaihtotaseemme suuri alijäämäisyys ei anna juurikaan liikkumatilaa
ylöspäin.
Herra Puhemies!
Väestönkasvu, velkaantuminen ja ympäristöongelmat ovatkenties tärkeimmät esteet kehityksen tiellä. Ne eivät tietenkään ole erillisiä vaan toisiinsa tiukasti kytkeytyneitä kysymyksiä. Ellei suurten teollisuusmaiden kehitysstrategiassa saada aikaan olennaista laadullista ja määrällistä muutosta, on vaikea nähdä ratkaisumahdollisuuksia noihin valtaviin ongelmiin.
Viime aikoina on kasvava huomio kiintynyt kehitysmaiden ihmisoikeuskysymyksiin ja kehitysyhteistyön suhteeseen näihin. Pohjoismaiden kehitysyhteistyöministerit ottivat syyskuussa Norjassa pitämässään kokouksessa periaaatteellisen kannan, jonka mukaan kehitysapu- ja
kehitysyhteistyöpäätöksiin tulee kytkeä arviointeja kohdemaiden ihmisoikeustilanteesta mukaanlukien demokraattiset perusoikeudet.
Linjaus on lajissaan uusi ja kannatettava, mutta reaalitasolla monellakin tapaa ongelmallinen. Meidän tulee voida välttää houkutus määritellä ja tulkita ihmisoikeuksia ja demokratiaa yksipuolisesti vain oman yhteiskuntamme ja kulttuuritaustamme mukaan. Kohdemaiden omia kulttuureja ja niihin pohjautuvia toimintamuotoja tulee kunnioittaa.
Toisaalta on tietenkin olemassa myös yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, joita kaikissa kulttuureissa on kunnioitettava. Tällaisia ovat mm. oikeus elämään ja oikeus vapauteen.
Ihmisoikeuksiin kuuluvat myös oikeus vapaasti ilmaista mielipiteensä, kokoontumisen vapaus, poliittisen ja ammatillisen järjestäytymisen vapaus ynnä muut demokratian peruselementit.
Ihmisoikeus- ja kansanvaltaisuusnäkökohtia tai meidän käsityksiämme niistä ei kuitenkaan pidä lähteä käyttämään rankaisemisen tai palkitsemisen kriteereinä kehitysavusta päätettäessä. Asiaa tulee pikemminkin lähestyä niin, että me kehitysavullamme tuemme demokraattista kehitystä ja vältämme vastakkaisten ilmiöiden tukemista.
Eurooppaa mullistaneella demokratiakehityksellä on varmaan ollut oma osuutensa monissa kehitysmaissa virinneeseen keskusteluun kansanvallan toteutumisesta, poliittisesta moniarvoisuudesta ja sananvapaudesta. Monessa maassa on jo edetty poliittisten päätösten ja
käytännön uudistusten asteelle.
Suomi voi suhtautua kriittisesti yhteistyön jatkamiseen sellaisen kehitysmaan kanssa, jonka hallitus syyllistyy ihmisoikeuksien loukkauksiin tai vaarantaa tuen perillemenon. Joissakin kohdemaissamme sisäinen tilanne ja olosuhteet ovat niin vaikeat, ettei edellytyksiä jatkaa
kahdenvälistä kehitysyhteistyötä enää ole. Tästä syystä lopetetaan hankemuotoinen yhteistyö Myanmarin (entinen Burma) ja Somalian kanssa. Kahden muun maan, Etiopian ja Sudanin kanssa harjoitettavan kehitysyhteistyön määrärahoja vähennetään.
On muistettava, että kehitysmaat itsenäisinä valtioina ovat itse vastuussa omasta kehityksestään. Samalla on selvää, että tuen antaja ottaa vastuun siitä, millaista kehitystä tukee ja mihin varoja käytetään. Perimmäisenä tavoittena on tilanne, jossa maat itse pystyvät
suunnittelemaan, rakentamaan, kehittämään ja ylläpitämään kehitysohjelmiaan, toisinsanoen toimimaan ilman ulkopuolista apua.
Tämä aika on vielä edessäpäin, toisten maiden kohdalla kauempana, toisten lähempänä. Suuret ongelmat ja muuttuva maailma asettavat kehitysyhteistyöstä päättävät ja kehitysyhteistyöhallintomme jatkuvan uudelleenarvioinnin ja uusien keinojen etsimisen eteen.
Mainittu pohjoismainen kehitysyhteistyöministerikokous kiinnitti huomiota myös monien kehitysmaiden mittavaan aseelliseen varustautumiseen, jossa nähtiin ristiriitaa kehitysyhtesityön tavoitteiden kanssa. Kehitysmaiden sotilasmenot olivat vuonna 1989 145 miljardia dollaria. Rahasumma riittäisi lopettamaan koko maailman absoluuttisen köyhyyden kymmeneneksi vuodeksi. Asehankinnat
ovat merkittävänä syynä kehitysmaiden velkakierteeseen, joka - kuten todettu - taas on kehityksen merkittävimpiä esteitä niin taloudellisesti kuin sosiaalisestikin. Kansainvälinen asekauppa näkyy tämänkin kriisin taustalla.
Onkin selvää, että kehitysavun antajamaiden tulee jatkossa kiinnittää vakavaa huomiota kehitysmaiden sotilasmenoihin, jotka on suhteutettava järkeviin mittoihin.
Herra Puhemies!
Vuoden 1959 Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien julistus, yleiskokouksen vuonna 1989 hyväksymä lapsen oikeuksien yleissopimus ja viime kuussa YK:ssa järjestetty lapsen oikeuksia käsitellyt huippukokous ovat kansainvälisen yhteisön ja se jäsenvaltioiden merkittäviä tahdoilmaisuja. Nyt on viimeistään aika ponnistaa toimintaan niiden pohjalta.
Lasten aliravitsemus ja lapsityövoiman käyttö on kasvanut velkaantuneissa kehitysmaissa. Talouden tervehdyttämiseksi rakennetut säästöohjelmat vähentävät palveluja ja kohdistuvat ankarimmin lapsiin. Lähes puolessa kehitysmaista 6-11-vuotiaiden koulounkäynti on
vähenemässä. Ihmisoikeuksia ja kehitystä ajatellen merkit ovat hälyttäviä.
Lasten oikeuksien huomioonottaminen käytännön kehitysyhteistyössä merkitsee mm. rokotusohjelmia, neuvontaa, koulutuksen sekä elintarvikeomavaraisuuden tukemista. Havaitaan, että talouden tervehdyttämiseen tähtäävillä ohjelmilla ja kehitysyhteistyön ainottamisella
koulutukseen ja sosiaalisiin ongelmiin on selvä syy-yhteytensä. Edellisten aiheuttamat vaikeudet edellyttävät jälkimmäisiä.
Herra Puhemies!
Ympäristöstä on tullut ja yhä enemmän tulossa kehitysyhteistyön keskeinen elementti. Puhutaan maailmanlaajuisista ongelmista kuten otsonikadosta, ja puhutaan laajoista alueellisista uhkatekijöistä kuten aavikoitumisesta. Kaikilla näillä on näkökulmansa myös paikalliselta sekä yksilöiden ja perheiden kannalta. Esimerkiksi polttopuulle ei ole riittävässä määrin osattu kehittää käyttökelpoista vaihtoehtoa, jolloin kansalaisten jokapäiväinen elämä verottaa metsiä tuhoisalla tavalla eroosiota ja aavikoitumista edistäen.
Suomen kehitysyhteistyössä erityisosaamisellamme mm. metsitysohjemissä on kasvava merkitys, mutta voisi olla vieläkin suurempi. Meillä on erityisiä edellytyksiä näin olla torjumassa ympäristökatastrofeja.
On selvää, että kehitysmaiden energiaongelmien - niin suurten kuin pientenkin - ratkaiseminen yleisemminkin on tulevaisuudessa kehityksen kannalta kaikkein tärkeimpiä peruskysymyksiä. Ongelmaa ei voida lähestyä irrallaan teollisuusmaiden energiapolitiikasta. Tämä tosiasia luo osaltaan puitteita myös meillä käynnissä olevalle energiakeskustelulle.
Herra Puhemies!
Panostaminen tasa-arvoon, demokratiaan ja kansalaisvapauksiin tuo parhaat tulokset kehitysyhteistyössä. On etsittävä käytännön tasolla keinoja, miten poliittisesti tai taloudellisesti rohkaistaan tätä kehitystä.
Kun kehitysyhteistyön tavoitteena on kansalaisten elinehtojen parantaminen ja kehityksen aikaansaaminen, on löydettävä sellaisia yhteistyön muotoja, joilla pääsemme mahdollsiimman lähelle tavallisten kansalaisten todellisuutta.
Omaehtoisen kehityksen tukemisessa näyttäisi avainrooli olevan kansalaisten vapaaseen yhteistoimintaan perustuvilla kehitysmaiden ammattiyhdistys- ja osuustoimintaliikkeillä sekä ympäristö-, nais- ja ihmisoikeuskysymyksissä työskentelevillä järjestöillä. Mikäli näiden
liikkeiden työtä tukemalla onnistutaan vahvistamaan poliittista demokratiaa ja kansalaisyhteiskunnan roolia, voimme todennäköisesti sanoa saavuttaneemme jotain, mikä täyttää kestävän kehityksen tunnusmerkit.
Suomalaisten kansalaisjärjestöjen olisi hyödyllistä solmia yhteistyösuhteita vastanottajamaiden järjestöihin yhä laajemmin. Tällaisessa yhteistyössä molemmat osapuolet voivat oppia toisiltaan. Näin kehitysyhteistyö voisi paremmin saada kansalaiset mukaan käytännön
työhön, jolloin myös kehitysvaikutukset olisivat pysyvämpiä.
Olen aikaisemminkin todennut tarpeen lisätä tukeamme kansalaisjärjestöjen harjoittamalle kehitysyhteistyölle. Ulkoministeriö onkin tänä vuonna nostanut kansalaisjärjestöjen hankkeisiin annettavaa valtion tuen enimmäisosuutta 60 prosentista 75 prosenttiin hankkeen
kustannuksista. Yhteistyötä kansalaisjärjestöjen kanssa tulee lisätä edelleen ja käyttää hyväksi sitä asiantuntemusta, jota monet järjestöt ovat hankkineet mm. erilaisten sosiaaliseen kehitykseen tähtäävien projektien toteutamisessa. Nämä hankkeet tavoittavat usein juuri
heikoimmassa asemassa asemasa olevia kehitysmaiden kansalaisia.
Kansalaisjärjestöjä tulisikin voida käyttää kanavana myös valtion kehitysyhteistyöhankkeiden toteuttamisessa. Tässä tarkoituksessa tullaan ulkoministeriössä selvittämään kansalaisjärjestöjen edellytykset toteuttaa nykyistä laajempia kehityshankkeita, joissa valtio
huolehtisi tarvittavasta rahoituksesta. Kysymykseen tulisivat lähinnä suurimmat, asemansa kehitysyhteistyössä vakiinnuttaneet järjestöt. Järjestöt saattaisivat olla käyttökelpoinen kanava mm. terveydenhuoltoon koulutukseen, asumiseen ja vammaistyöhön liittyvien hankkeiden toteutuksessa.
Mikäli valmiuksia löytyy, voitaisiin kokeiluluonteinen toiminta aloitta joidenkin kansalaisjärjestöjen kanssa jo ensi vuonna. Kohdemaiksi voitaisiin ajatella sellaisia maita, joissa jo saavutetun sosiaalisen kehityksen tulokset ovat vaarassa sosiaalisektorin vähentyneiden
voimavarojen vuoksi.